Yleinen

Entäs sitte?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Voitteko kuvitella, että luonnoksien kätköistä löytyi näin loistava kuva! :D Ikaalisissa vietetystä kesästä on aikaa nyt kaksi vuotta aikaa ja muistelen kyseistä kaupunkia edelleen lämmöllä. Toki tämä kesä Rovaniemellä on sisältänyt jo niin paljon yli 30 asteen helteitä, että turha edes yrittää valittaa.

Olen aika pitkältä luopunut painosta ja kehosta stressaamisesta. Ajattelen, että jos joku järkyttyy minusta uimarannalla, kaupungilla tai  treffeillä niin hän maksakoot itse oman terapiansa. En kuitenkaan elä vieläkään tässä maailmassa ketään muuta kuin itseäni varten ja muiden ajatusten liika miettiminen saa minut vaan jättämästä väliin sellaisia asioita, joita kuitenkin haluaisin kokea.

Esimerkiksi: Miksi en ostaisi uutta uimapukua? Entä sitten, että se on kokoa 40-42? Totta se nyt on mukavampi mennä uimaan tänä kesänä kuin ostaa 36-38 uimapuku ja katsoa, lämpeneekö Lapin järviveet vuonna 2019 ollenkaan.

Tai miksi en menisi treffeille? Jos treffikumppani katsoo, että ”beibi sä oot paksu”, vaikka sekä profiilitekstissäni ja kuvissanikin anna mielestäni aika rehellisen kuvan itsestäni niin… Eipä hän kyllä ansaitse tietääkään, kuinka hyvää seuraa minäkin välillä voisin olla.

Sitten jos – aikaa on eletty jo liian pitkään. Aina voi kuvitella, että maailma olisi parempi paikka viisi kiloa kevyempänä ja sitten huomata, että ainoa asia mikä muuttui on se, että ehkä nyt en kuorsaa niin usein, mutta yksinasuvana… Ketä sekään kiinnostaa?

Ja nyt kun mieleltäni kevyempänä tarkemmin asioita mietinkin niin… Onko tässä maailmassa oikeastaan mitään sellaista, minkä haluan saada, mitä en voisi saada vaikken koskaan tästä kummemmaksi muuttuisikaan?

Eipä taida olla.

Seuraa Hikikinkkua
Facebook | Instagram | Bloglovin | YouTube
Snapchat: jenskysii

 

Yleinen

laihduttamattomuuden vaikeus

blogi1.pngTämä juttuhan on julkaistu jo pari helmikuussa Idealistassa, mutta en ole tainnut sitä tänne blogin puolelle linkatakkaan! :)

Tänään vietetään jälleen joka vuotista älä laihduta -päivää, jona tänä vuonna päätin aloittaa sokerilakon. Syynä tosin ei ole laihtuminen, vaan ne kuuluisat elämäntavat ja vanhat tutut pahaan stressiin liittyvät oireiluni, joiden aikana mikään perinteinen ”kaikkea kohtuudella” ei vain onnistu. Kohtuutta kun ei ole. On vain valtava henkinen energiavaje.

Odotan innolla sitä aikaa, kun perusterveet elämäntavat eivät vaadi mahdottomilta tuntuvia ponnistelua. Kun energiaa riittää töiden lisäksi johonkin muuhunkin. Kun kaikki perustoimet kokkaamisesta työmatkakävelyyn eivät tunnu saavutuksilta. Jenny Lehtisen lanseeraama ”Lopeta laihdutus – aloita elämä” -slogan kuulostaa kyllä hyvältä, mutta sitä en tiedä kumpi on helpompaa: laihduttamisen lopettaminen vai elämän aloittaminen?

Ehkä tässäkin huomaa, kuinka pitkässä kuusessa pysyvät muutokset ovat, etenkin jos niille ei salli niiden ansaitsemaa aikaa. Sitten täytyy miettiä, että mistähän sellaisesta luopuisi, että aikaa jäisi enemmän?

No, mutta. Koska punaista lankaa ei löydy, niin katkaistaan se! Eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Ei se, kuinka monta kertaa löydät itsesi vihaamasta itseäsi vaan se, kuinka monta kertaa löydät jälleen sen hymyilevän peilikuvasi. Oli se syypää hymyyn mikä tahansa.

Suosittelen muuten Mielenterveystalon ”Irti ahminnasta”-omahoitoa JOS olet aikuinen ja tuntuu, että tällainen pohdinta voisi olla paikallaan. Omahoito on aina omahoito ja harvoin yksinään riittävä, mutta hyvä alkuponnistus tai lisäapu aiheen kanssa kamppaileville. Ohjelma sisältää lyhyitä videoita, tietoja ja harjoituksia eri teemojen ympärillä.

Seuraa Hikikinkkua
Facebook | Instagram | Bloglovin | YouTube
Snapchat: jenskysii

Pohdintaa · Yleinen

En tiedä luotiinks mua lentämään | Luotiin tai ei, silti hypätään

Tiedättekö sen tunteen, kun haluatte samaan aikaan sekä pysähtyä että mennä?

Jäädä ja vaihtaa maisemaa?

Mennä lenkille ja maata sohvalla?

Tavata ihmisiä ja jumahtaa kotiin?

Vaihtaa alaa ja keskittyä nykyiseen?

En oikein tiedä, missähän ihmeen välissä minusta tuli tällainen tuuliviiri. Muistaakseni joskus ainakin oletin olevani hyvinkin hidasliikkeissäni, paikallaan onnellisesti pysyttelevä ja muutoksia kammoksuva järki-ihminen. Yhtäkkiä huomaan olevani GO WITH THE FLOW-huutoja rääkyvä sydäntään sokeasti seuraava ”haluan vaihtaa työtä, maisemaa, lemmikkejä, sisustusta, hiusväriä ja harrastuksiani vähintään kerran kuukaudessa”-ihminen.

Jos tämä on aikuistumista, niin se ei ole yhtään sitä, mitä oletin sen olevan.

29512316_10157315566270550_860111470589342216_n

Tiedä sitten, onko kyseessä kolmenkympin kriisi, aivokasvain tai oman itseni löytäminen. Ehkä nyt otan takaisin sen rauhallisen ja järkevän nuoruuteni ja alan höyryämään höyryjä, jotka muu ikäpolvi on höyrynnyt 2000-luvulla.

Mutta ehkä kyseessä on myös se, että useampi edeltävä vuosi on ollut muutoksia täynnä. Muuttoja eri paikkakunnille, uusia työpaikkoja, opiskelua, avopuoliso, ex-avopuoliso, lemmikkimäärän kaksinkertaistuminen ja karvanmäärän viisinkertaistuminen, sairaita sukulaisia, paranevia sukulaisia, kuolevia sukulaisia.

Ja nyt… Nyt on ollut todella rauhallista viimeiset neljä kuukautta. Olen nyt ollut yli 10 kuukautta samassa työpaikassa, mikä on oma henkilökohtainen ennätykseni työurallani. Avoimen kautta tekemäni palvelumuotoilun perusopinnotkin alkavat olla loppusuoralla ja kohta en tiedä, mitä tekisin vapaa-ajallani. Jos universumi ei järjestä eteeni muutospommia, niin alanko suunnitella sellaista itse? Millähän sitä seuraavaksi oman elämänsä mylläisi? Seuraava varma muutoskin on edessä vasta uutena vuotena, kun nykyinen työsopimukseni päättyy. Pitääkö tässä nyt olla kahdeksan kuukautta ihan vaan… no… olla?

Tai ehkä vaan myöntäisin itselleni, että käyn ylikierroksilla. Olen suorittanut vuosia, pistänyt introvertin ja muutosvastaisen perusluonteeni sellaisen lingon läpi, ettei mikään ihme, että nyt on vaikea vain olla. Pysähtyä. Elää hetkessä. Jos nyt vain hengittäisin sisään ja ulos, sulattaisin aivoni mindfulnessilla ja antaisin elämän virrata ilman aktiivisia muutosyrityksiä.

Koska ainoa, mikä todella vaatisi muutosta, on minä. Minä ja minun hyvinvointini. Suunnittelen jatkuvasti jonkin ulkoisen asian muuttamista ja muutosta, etten jätä itselleni aikaa vilkaista peiliin ja huomata, että tuolle olis aika otollinen aika tehdä jotain. Antaa peilikuvalle aikaa ja huomiota.

Koputtaa lasiin ja kysyä, onko ketään vielä kotona?