Pohdintaa

Minä, kroppa ja miehet.

Julkaisen tämän nyt täälläkin Ikisinkun –lisäksi, koska aihe passaa ja kaikki tätä lukevat tuskin seuraavat pääblogiani :)

****

Ystäväni kanssa olemme puhuneet paljon itsetunnoistamme. Molemmat olemme sitä mieltä, että vaikka olemmekin hetkittäin todella omanarvontuntevia ja jopa lehmämäisyyteen asti itsekkäitä etenkin vastakkaisen sukupuolen ollessa lähettyvillä, niin silti itsetuntomme eivät ole siellä, missä niiden kuuluisi olla. Nyt kun tammikuussa lähes kaikilla on alkanut se kuuluisa uusi elämä, niin sitä ajatukset helposti jäävät jumiin oman kropan ympärille. Huomaa, että makkaroita löytyy vielä, ulkoreisissä näkyy selluliittia kun oikein tarkasti katsoo Seppälän pukukopin armottomassa valaistuksessa ja takapuolikin muistuttaa enemmän kenkälaatikkoa kuin persikkaa.

Suurimman osan ajasta olen tyytyväinen kroppaani nykyään, kuten olen sanonutkin. Mielestäni muutos lähtee itserakkaudesta, EI itseinhosta. Pyrin huomioimaan omat hyvät puoleni ja tiedostamaan sen, että kuntosalilla kuoleman kyykkyjä tehdessäni en tee niitä päästäkseni eroon vihaamistani asioista, vaan saavuttaakseni rakastettavampia asioita. Tästä huolimatta mitä miehiin tulee niin kroppaitsevarmuuteni valuu lähimmästä viemäristä alas.

Järjellä ajateltuna olen tyhmä. Kun mietin elämäni miehiä ja etenkin heitä, joihin olen eniten ollut ihastunut, niin onko heillä ollut Andreas Thorkildsenin kroppaa? Ei. Olisivatko he voineet aiheuttaa massahysteriaa esiintymällä Magic Mike –elokuvassa? Eivät. Saiko heidän käsivartensa minut laulamaan ylistyslauluja? Ei. Oliko sillä mitään merkitystä? Ei. Täydellinen kroppa ei tee täydellistä miestä, hyväkään kroppa ei tee hyvää miestä. Ihan perusvartalolla varustetut miehet ovat saaneet minut sekopäiseksi naiseksi, joka on katsonut maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi ja suunnitellut häitä. Minkä takia silti oletan, että minä olisin haluttavampi jos olisin Victoria’s Secret –malli?

Ok, ehkä tuolloin olisin monen miehen fantasian kohde, mutta ei täydellinen kroppa takaa täydellisen kumppanin löytämistä, eikä edes sen sopivan. Totta kai hyvä kroppa voi olla bonusta, mutta tärkeintä on se, että kuka siellä kropan sisällä majailee. Onhan se ihanaa silitellä timmiä miesvartaloa ja herätä yöllä vain sitä varten, että varovaisesti saa vedettyä peiton miehen päältä pois ja voi rauhassa tuijottaa rintalihaksia tunnin. Mutta ei niitäkään jaksa montaa yötä tuijottaa, jos muuten ei natsaa. On typerää itse pelätä, ettei kelpaa jollekin vain siksi, ettei ole, eikä koskaan tulekaan olemaan täydellinen. Täytyy luottaa siihen, että ehkä minä itse olen niin kiinnostava, ettei mies halua minusta luopua. Vaikka hänellä itsellään  u s k o m a t t o m a n  hottis vartalo olisikin. Meikähän on  u s k o m a t o n  näin niinkus muuten.

Jos minä en kelpaa miehelle silloin, kun olen raskaan vuoden ja joulun lösäyttämä, niin hän ei todellakaan ansaitse minua silloin, kun olen takaisin omimmassa painossani ja olen kyykännyt persukseni niin täydellisen pyöreäksi, että David Beckham vaistomaisesti potkaisisi sitä.

Piste.

2 thoughts on “Minä, kroppa ja miehet.

  1. Kannattaa muistaa, että jonkun/monenkin miehen mielestä just sulla on se täydellinen vartalo, jota voisi yöllä tuijotella salaa. Sitä kun ei tiedä, mikä niitä miellyttää ja etenkin, jos mies on ihastunut suhun oikeasti, se yleensä näkee sun kropankin vaan täydellisenä! Niin kuin itsekin sen normaalikroppaisen miehen sitten ruusunpunaisten lasiensa läpi. Oon ainakin kuullut näin miehiltä, että vaikuttaa se ihastuminen/rakastuminen heihinkin! :)

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s