Elämäntyyli · Pohdintaa · Yleinen

Itseinho on huono motivaattori

Katsoin tällä viikolla Jutta ja Superdieetit -ohjelmaa ja tämän kerran laihduttaja suretti enemmän kuin kukaan muu aikoihin. Se epävarmuus ja itseinho, jota hän tunsi vastannee todennäköisesti niitä tunteita, joita meillä kaikilla on ollut ja on edelleen aina hetkittäin. Hieman epäilin, voiko pysyviä tuloksia saada aikaan, kun alkusysäys muutokselle on syvä viha omaa peilikuvaa kohtaan, mutta onneksi dieettaaja näytti loppua kohden alkaa hyväksyä itsensä ”virheineen” päivineen ja jopa hymyili! Hieman tosin nostin kulmia lopun ”taistelu jatkuu”, ”tämä ei ole koskaan ohi” -lausahduksille. Ymmärrän kyllä, että kyse on elämänmuutoksesta eikä projektista, mutta onko elämänmuutos yhtä kuin taistelu? Toivottavasti siitä joskus tulee sodan sijasta rakkaudellinen matka kohti hautaa, kun kroppa ja mieli ovat molemmat kunnolla tasapainossa.

Itsekin olen elänyt syvässä itseinhossa. Olen katsonut itseäni peilistä ja itkenyt ja jossain vaiheessa lakkasin katsomasta itseäni peilistä, vaikken ollut painoindeksin mukaan kuin korkeintaan yhdellä kilolla ylipainon puolella. Jossain vaiheessa kuitenkin heräsin tuosta painajaisesta ja tajusin, että tekeekö se yksi kilo minusta jotenkin epäonnistuneen ja kammottavan ihmisen? Tekeekö se minusta edes rumaa? Onko nämä rintsikkamakkarat oikeasti niin luotaantyöntävä ominaisuus, etten edes itse halua niihin koskea? Aiheuttavatko reiteni todella joillekin oksennusrefleksin? Vai onko se kaikki oikeasti pelkästään minun pääni sisällä?

Olinko todella onnellisempi viime syksynä 63-kiloisena kuin 75-kiloisena? Totta puhuakseni en ollut. Toki oli ihanaa käydä sovittamassa vaatteita ja kaikki näytti hyvältä. Oli ihanaa käyttää tiukkoja mekkoja ilman, että sukkahousut aiheuttivat jenkkakahvojen maihinnousua ja oli ihana huomata, että ”sitten joskus” vaatteet olivat ”nyt”-vaatteita. Mutta ei se minusta onnellisempaa tehnyt. Siksi en varmaan kokenutkaan mitään suurta ahdistusta, kun loppuvuoden sairauskierteen lomassa painoni kipusi ”huimiin korkeuksiin” ja tällä hetkellä jenkkakahvani yltävät perseestä olkapäihin. Olenko nyt onnettomampi kuin syksyllä? En ole. Toki on hivenen ärsyttävää, että viininpunaiset lempifarkkuni eivät suostu nousemaan millään takamukseni yli, mutta tiedän niiden pian taas mahtuvan niin mitä sitä ressaamaan.

Kun joskus muinoin minua motivoi laihduttamaan ajatus siitä, että pääsen eroon näistä oksettavista läskeistäni ja kaksoisleuastani ja ällöttävistä reisistäni niin nyt minua motivoi laihduttamaan ajatus siitä, että näen millaisia tuloksia olen saanut aikaiseksi. Tiedän, että on turha odottaa mitään ubermassiivista lihaksistoa, kun tässä välillä on ollut kahden kuukauden liikuntatauko, mutta ainakin käsiin ja selkään on selvästi tullut lisää muotoa, koska ne paistavat jo nyt läpi. On ihanaa huomata, että vaikka en enää olekaan kuiva korppu niin edelleen näytän silti, että bodaan muuallakin kuin Scanburgerissa.

Fitnesskisaajalta en näytä eikä minusta fitspiration kuvaa aikaiseksi saa, mutta miksi vertailisin itseäni muihin kun voin verrata itseäni itseeni? Itseäni vastaanhan tässä pitää kilpailla, ei Anna Virmajokea. Realiteetit kuntoon hei!

Vaikka saisit kaikki makkarat pois mahastasi ja jalkojesi väliin päänmentävät railon, niin sinä olet edelleen sinä. Ei sinusta tule sen kummoisempi, et sinä muutu merkittävästi. Omaa ajatusmaailmaansa voi pikkuhiljaa toki muuttaa, mutta ei laihtuminen tee kenestäkään introvertista ekstroverttiä tai ujosta supliikkia. Lisäksi nopea laihtuminen usein johtaa siihen, ettei pää pysy perässä. Itsekin syksyllä hämmennyin, kun vyötäröni kapeni kahdessa kuukaudessa kymmenen senttiä, mutten tajunnut sitä ennen kuin vaatteet ihan tosissaan alkoivat roikkua päälläni. Ja silloinkin osasin hokea vain ”mitä v*ttua??” En silti ollut sen itsevarmempi kuin nytkään. Samallalailla vedin vatsaa sisään ja pelkäsin selluliittia :D Ja samallalailla kävelin pää pystyssä ja esitin universumin yksinhaltijaa mitä nykyäänkin. Oli hienoa olla hoikka, mutta ei se kovin kummoista kuitenkaan ollut. Sen kummoisempaa, mitä nytkään ns. norminaisena.

Miksi sitten dieettaan pikkuhiljaa kesää kohti? No, puhtaasti siksi, että vaikka tiedän, että olen yhtä fantastinen ihminen kesällä kuin nytkin, niin näytän viitisen kiloa kevyempänä hintsusti paremmalta pikkupikkubikineissä PLUS haluan mahtua mun minishortseihin ja käyttääkin niitä :D Lisäksi haluan nämä käsivarsimuhkuni paremmin esille ja siihen ei auta muu kuin rasvaprosentin kevyt laskeminen.

 

10 thoughts on “Itseinho on huono motivaattori

    1. Oi, pitää syöksyä lukemaan! Itseki oon tästä aiemminki kirjoittanut varmaan viidestä, mutta eipä tuo koskaan mene ”pois muodista” ja samalla tulee itseäänkin muistuteltua että missä mennään ja miksi :)

      Itellä kans ollut tuota, ettei tee mieli Bodycampin FB-ryhmään postata kuvia nykyisestä kunnosta juurikin siksi, että osa on viittävaille lavakunnossa ja ite tässä elää stressitöntä elämää marraskilojen kanssa. :D Tärkeintä on kuitenkin, että pystyy vertailemaan itseään juurikin niihin viikon takaisiin kuviin ja postata julkisemmin niitä kuvia vasta sitten, kun se itsestä hyvältä tuntuu. Vaikka ittensä hyväksyisikin täysin, niin siltikin sitä saattaa välillä miettiä liikaakin mitä muut aattelee.

      Hienoo, että sullakin on Virmajoki mainuttuna :DD Se on vaan niin upea, ettei mitään järkeä <3 Onneksi oon jo hyväksyny sen, että mun geeneillä ei saavuteta sitä kroppaa vaikka eläisin fitness-kuplassa seuraavat viisi vuotta.

      Tykkää

  1. Minulla on tällä hetkellä menossa ihan perinteinen laihdutuskuuri. BMI pyörii 30 kieppeillä ja vaikka vuodessa olenkin laihduttanut jo 20 kiloa (mikä on kyllä hemmetin hyvin) niin siltikin tasaisin väliajoin iskee tuo perinteinen itseinho. Eikä se toimi motivaattorina laihtumiseen vaan syö tuloksia ”syö nyt se suklaalevy kun et kuitenkaan laihdu enää ja et ansaitse olla laiha” jne… Siksi onkin niin hyvä lukea ajatuksia samoista asioista joiden kanssa itse pyörii, mutta täysin toiselta kantilta. Kiitos järkevästä näkökulmasta joka sai taas minut miettimään että josko sitä kuitenkin jatkaisi tällä tiellä eikä sillä suklaalevy päivässä tiellä… :D Onnellisuutta se ei takaa, mutta uskoisin että vähemmän kolotuksia ja enemmän jaksamista se nyt ainakin takaa (ja tietty senkin, että mahtuu nätimpiin vaatteisiin;) ).

    Tykkää

    1. Vau!! Oot kyllä onnistunu jo nyt ihan mielettömän hyvin! Ja ymmärrän täysin tuon itseinhon. Sitä haluais tuloksia heti ja vaikka tuloksia tulee, niin ei niihin oo helposti tyytyväinen. Etenkin kun on noin paljon jo tiputtanut, niin ei ihmekään, jos ei aina pää pysy ihan perässä, kun itellä ei pysyny edes sillon ku tiputin 10 kiloa yheksässä kuukaudessa :D Ja jatka samaa tietä! Oot jo nyt voittaja niin nyt on hyvä jatkaa mestarina!

      Tykkää

  2. Ihan mahtava teksti! Uppos kyllä syömishäiriöstä (anoreksia/bulimia) kärsineen nuoren naisen nuppiin ja herätteli, lisää tällästä! :)

    Tykkää

  3. Hei hyvä postaus ;) Sopii hyvin yhteen kaikkien noiden mun pohdintapostauksien kanssa :D Mutta toi on ihan totta.. ite just mietin pari päivää sitten että 2012 kesällä painoin jotain 65kg mut olin silloin tyytymätön itteeni.. liikaa rasvaa yms. Nyt oon 74kg ja edelleen valitan että likaa rasvaa jne! Pitäis vaan osata olla tyytyväinen itteensä ja siihen mitä on mutta se on niin haastavaa :D

    Tykkää

    1. Jep! Ite vasta viime kesänä opin jotenki nauttimaan omasta olostani vaikka pää ei aina pysyny ihan perässä, että olin oikeasti 10kg kevyempi ja näin edelleen olemattomia makkaroita :D mut hiljaa hyvä tulloo! Hitonkaan väliä mitä jotkut anot aattelee

      Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s