Elämäntyyli · Pohdintaa · Ruokavalio

Kun oksentamisesta tuli sääntö eikä poikkeus

Tänään syömishäiriöliitto viettää ”Älä laihduta”-päivää ja sen kunniaksi kömmin hetkeksi ulos tästä luolasta, jonne olen piiloutunut kertomaan osasyyn hiljaisuudelleni. Tämän kevään aikana olen joutunut katsomaan peiliin ja tunnustamaan, että minulla on syömishäiriö. Minä ahmin ja minä oksennan. 

Alun perin minä ahmin vain. Loppuvuoden pitkä flunssakausi ja juuri alkanut työ kerryttivät entistään valmistumisen jälkeistä stressiäni tulevaisuudestani. Olin jo tuolloin hieman onneton, mutten tajunnut sitä. Oletin, että minä vain olen sellainen. Laiska, tyhmä ja saamaton. Kuten aiemminkin, aloin lääkitä pahaa oloani ruualla. Ja söin. Söin aivan järkyttävästi. Ajattelin, että jahka paranen flunssasta niin jaksan taas järkevöittää syömistäni, mutta en parantunutkaan kahteen kuukauteen. 

Alkuvuodesta tsemppasin ja pääsin palaamaan taas salille, mutta ahmimiskohtauksia tuli. En vaivautunut hetkeksikään pysähtymään ja miettimään MIKSI niitä tuli. Oletin, että minä vain olen tällainen. Että tämä on minulle normaalia. Minä vaan pystyn syömään kerralla hirveästi. 

Ja paino nousi. Ja ahdisti. Aloin katsoa peiliin ja haukkua itseäni. Puhuin blogissani itsensä rakastamisesta ja armollisuudesta, koska HALUSIN olla sellainen. Halusin olla jälleen se järkevä ihminen, mutta siitä huolimatta ojensin peilikuvalleni ruoskan ja annoin hänen piiskata sekä minut että kroppani lopullisesti maanrakoon. En huomannut, ettei järkeily enää auttanut, koska todellisuuteni oli vääristynyt. Se, mistä ennen sain puhuttua itseni ulos olemalla fiksu ja rationaalinen, oli nykyään se maailma, jossa elin. En enää kyseenalaistanut sitä. En jaksanut kyseenalaistaa. 

Sitten kävin pizzeriassa ja sain ruokamyrkytyksen. Loppupäivän oksensin ja huomasin vain ajattelevani, että sainpahan syödä pizzaa lihomatta. Onneksi vihaan oksentamista, niin en koskaan tule tekemään tätä vapaaehtoisesti. 

Mutta ahmiminen jatkui jälleen säännöllisen satunnaisesti ja kerran kolmannen jäätelölitran jälkeen päätin, etten halua enää lihoa. Ja menin oksentamaan. Aluksi se ei meinannut millään oikein onnistua, mutta kun keksin pari oivallista jippoa niin johan sujui. Lisää vettä ja vatsa tyhjäksi, wuuhuu!

Päätin, että nyt riittää. Nyt minä lopetan ahmimisen.

En lopettanut. 

Sitten päätin lopettaa oksentamisen.

En lopettanut. 

En pystynyt. En jaksanut. En välittänyt. Ihan sama. Kaikki oli ihan sama. 

Pyrin kompensoimaan ahmimista oksentamisen lisäksi myös pihtaamalla ruokailustani, mikä luonnollisesti kostaantui jälleen ahmimisena. Olin kierteessä. En kovin tiheässä, mutta kierteessä kuitenkin. Ajelin autolla ympäri Rovaniemeä ja saatoin käydä jopa neljässä eri ruokakaupassa, että saan haalittua tarpeeksi syötävää ilman, että kukaan kassaneiti ajattelee, että aion järjestää lastenjuhlat.

Eikä kukaan kertonut minulle, ettei oksentamalla laihdu. Päinvastoin. Mahani meni aivan sekaisin eikä toiminut päiväkausiin, turposin järjettömästi vatsasta ja kasvoistani, joihin ilmaantui myös pieniä verenpurkaumia. Kroppa ja mieli lukossa loppuunasti stressaantuneena paino jatkoi vaan nousemistaan. Jos aikaisemmin tunsin oloni rumaksi, niin nyt tunsin oloni vastenmieliseksi. Ja peilikuva ruoski minua lisää ja minä söin ja minä oksensin ja minä itkin niin kauan, kunnes en enää jaksanut. 

Lopulta viikkoa ennen syntymäpäivääni katsoin peiliin ja sanoin ääneen ”täytän kohta 26…” mutta tajusin olevani emotionaalisesti jossain missä olin ollut 16-vuotiaana, jolloin kotona 25 kilometrin päässä kaupoista asuminen esti ahmimisen ja päädyin yksinkertaisesti lopettamaan syömisen. Mutta olin yhtä onneton. Tai no, onnettomampi. Kun minun pitäisi olla nyt aikuinen ja viisaampi ja olin pahemmin hukassa kuin koskaan aiemmin.

Soitin apua ja sain sitä. Jonkinajan päästä pystyin kertomaan asiasta läheisimmälle lapsuudenystävälleni, jonka tiesin ymmärtävän tämän ja jonka kannustuksesta sain avauduttua hieman myös äidilleni. Vaikeista asioista puhuminen ei ole koskaan ollut minulle helppoa ja yleensä en siksi niistä puhukaan. Olen näennäisen avoin vaikka todellisuudessa olen jo pidemmän aikaa vain esittänyt itseäni ja ollut itse jossain ihan muualla. Olen huudellut kavereilleni maski kasvoillani muurin toiselta puolelta eikä kukaan ole huomannut mitään. Pitääkö oikeasti olla ylpeä siitä taidosta, ettei koskaan itke kenenkään kanssa ja jaa aitoja ajatuksiaan kenellekään? Ei todellakaan. 

Ja kukapa minut tuntisi, kun en minä itsekään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERANeuvoni teille muille kaltaisilleni maskinaamoille: uskaltakaa luovuttaa. Kiinalainen sananlaskusi sanoo ”Jos rakastat jotakuta, päästä hänet vapaaksi. Jos hän palaa luoksesi, hän on ikuisesti sinun” En ikinä olisi arvannut, että tuo sanonta pätee ihan minuun itseenikin. Minäni on ollut nyt niin pitkään vangittuna, että ansaitsee hetken saada vapaana laukkoa laitumilla ja katsotaan sitten mistä löydytään.

 

 

73 thoughts on “Kun oksentamisesta tuli sääntö eikä poikkeus

  1. Raatorehellistä ja henkilökohtaista tekstiä, harvinaisuus nykypäivänä. En oikein osaa muuta kuin toivottaa voimia toipumiseen. Olet varmasti ottanut sen isoimman askeleen tunnustamalla syömishäiriösi, tsemppiä!

    Tykkää

    1. Ajattelin, etten ole ainoa ja miksi oikeastaan pitäisi edes hävetä sitä, ettei mene loisteliaasti. Kuitenkin meillä kaikilla on lupa olla myös heikko ja pyytää apua, ja sen kanssa olen aina taistellut :)

      Tykkää

  2. Heippa, et ole ainoa tämän asian kanssa kamppaileva :/ Pystyin tunnistamaan itseni hyvin pitkälti kirjoittamastasi tekstistä. Kovasti tsemppiä sinulle toipumiseen! Itselläni kohta vajaa vuosi toipumista takana, mutta edelleen kamppailu on kovaa, eikä syömishäiriö ole vielä kokonaan selätetty. Itselläni takana monta vuotta syömishäiriötä ja pystyin täysin piilottamaan sen kaiken mikä oli tietenkin äärettömän raskasta. Mutta voimia sinulle! Olet rohkea kun uskallat kirjoittaa tästä aiheesta näin julkisesti!

    Tykkää

  3. Sairastin itse myös bulimiaa kaksi vuotta. Viimeiset puol vuotta siitä elin himassa piilossa kaikelta sosiaaliselta toiminnalta. Söin ja oksensin ja voin pahoin. Ihanaa, että pystyit kertomaan tästä julkisesti omilla kasvoillasi, minusta ei vielä ole siihen vaikka olen alkanut parantua. Jännästi sen sairauden osaa kätkeä. Miehenikään, jonka kanssa olen päivittäin tekemississä, ei tiennyt tästä sairaudestani eikä tiedä vieläkään. Se häpeän tunne on järkyttävä. Ulospäin elin vain ”onnellista fitness-elämää”… Voimia <3

    Tykkää

    1. Jep. Itse koitan kaikkeni, että saan tämän stopattua alkuunsa ja jäisi vain tähän muutamaan kuukauteen. Enemmänhän tämä on seuraus eikä syy ja nyt pitää keskittyä sen syyn hoitamiseen. Ja piilottelu on yllättävän helppoa, sitä kun kuitenkin tietää millainen on silloin kun on normaali niin mikäs sitä esittäessä.

      Tykkää

  4. Ihanan rehellistä, vaikka todella rankkaa tekstiä. Itselläni pyörii paljon samanlaisia ajatuksia päässä ja välillä mietin, että olenko ainut. Hurjasti tsemppiä!

    Tykkää

  5. Moikka, arvostettavan rehellistä tekstiä. Ja luulen, että on liikaa niitä, jotka tekstiin voivat samaistua. Minä myös. Itellä suurin voima ”paranrumiseen” oli ehkä se oma tahto voida hyvin. Syödä terveellisesti ja saada ravintoa. Ei kaloreita, unohtaa kalorit. Ja ihan vaan antaa itsensä olla sellanen kun on ja arvostaa sitä. Ei arvostamaansa ihmistä halua pilata niin kun mäkin tein. Parin vuoden aikana elimistö kyllä ehti mennä solmuun, emmä ees tajunnut että sitä kesti niin kauan, mutta kesti. Parasta on se kun tajuaa, ettei se yksi karkkipussi maailmaa kaada ja sen takia ei kannata syödä kuivakaappiakin tyhjäksi. Ja kun ei kiellä mitään, niin ei tartte kiireellä syödä kaikkea kerralla ”kun tän jälkeen en syö enää ikinä mitään”. Onneks ihmisen pitää syyä, liikkuvan aika paljonin, että voi hyvin. Nyt jos tulee välillä syötyä herkkuöverit, niin ei se tartu samallailla kun kroppa toimii ja osaa olla morkkistelematta herkkuja niin pääkin toimii. Toivottavasti sä löydät kans ne sun voimat mennä tosta yli. :)

    Tykkää

    1. En minä ajattele kaloreita, enkä laihtumista. Ehkä tekstistä saa siinä mielessä väärän kuvan. Enemminkin kyllästyin lihomiseen ja siihen kaikkialliseen pahaan oloon ja se purkautui näin. Nytkin olen pystynyt herkuttelemaan ilman övereitä ja pikkuhiljaa kroppa alkaa pelittää. Askel askeleelta :) kiitos <3

      Tykkää

  6. Ihailtavaa rehellisyyttä. Itsekin olen blogissa maininnut muutamaan otteeseen syömisongelmista ja niiden selättämisestä, mutta en koskaan ole kyennyt enkä varmaan koskaan siellä kykene avoimesti sanomaan, mistä tarkalleen oli kysymys. Ahmiminen ja oksentaminen on mulle niin tajuttoman kipeä ja häpeällinen asia, etten vieläkään kykene puhumaan siitä muille.
    Varsinkaan, koska stressiä kerääntyessä tarpeeksi teen sitä edelleen. Samaistun siis sun tekstissä siihenkin: naurettavaa toitottaa muille kuinka terveelliset elämäntavat saa mut voimaan niin hyvin, oon elämäni kunnossa ja sitä rataa. Tuntuu kamalalta väittää tommosia asioita, kun oon juuri edellisenä iltana saattanut kyynelsilmin repiä itestäni kaiken sisältä pois koska no, halusin tehdä niin.

    Tärkeimmäksi oon todennut tässäkin periksiantamattomuuden. Vaikka välillä tulee takapakkia, tiedän päässeeni jo tosi paljon eteenpäin. Takana on ne ajat, kun suunnilleen ihan kaikki mitä suuhun pisti tuli myös ylös. Siksi myös koen, että petän itseni jos palaan vanhoihin tapoihin edes hetkeksi. Tärkeää on mulle kuitenkin myös itelleen anteeksi antaminen ja se, ettei menetä uskoaan paranemista kohtaan. Jos tulee oksennettua, pitää vaan saada se selkä suoristettua, ja todettua et hei, mä mokasin. Mutta se ei mua lannista, vaan seuraavalla aterialla hoidetaan asiat sitten paremmin. Oon pystynyt siihen ennen, tuun pystymään siihen jälleen.

    Vielä kiitos tästä tekstistä, iso voimahali ja tsemppiä jatkoon. Oot vahvempi kun yksikään syömisongelmamonsteri <3

    Tykkää

  7. Oot tosi rohkea, kun julkasit Tän postauksen, kiitos siitä!
    teksti osui ja upposi. Itsellä oli samanlaista toimintaa koko teinivuodet, mutta sit onnistuin lähes täysin jättämään ne taakse. Edelleen tulee ehkä muutaman kerran vuodessa ahmittua ja oksennettua, mut tosi harvoin. Mullakaan ei varmaan koskaan toi oo oikeesti johtunu laihtumisen halusta vaan enemmänkin muista henkisistä syistä ja epävarmuuksista, joita nyt sitten vihdoin oon lähteny purkamaan. Aikaa vie, eikä musta varmaan koskaan ehjää Tuu, mutta löydämpähän ainakin keinoja käsitellä omaa ahdistusta.
    anteeksi avautuminen, piti vaan kehua sua sun rohkeudesta ja toivottaa sun minälles hyvää lomaa :)

    Tykkää

  8. Apua, iski aivan ahdistus, kun tätä luki. Voi, mitä kaikkea ootkaan joutunut käydä läpi. Tosi rohkeaa kuitenkin kirjoittaa tästä näin avoimesti, itse en varmaan moiseen pystyisi, mikäli sun tilanteessa olisin. En oikein osaa sanoa muuta kuin että valtavasti voimia ja tsemppiä tulevaisuuteen, kyllä sä sen syömishäiriöpirulaisen selätät!

    Tykkää

  9. Kiitos kun puhut tästä asiasta rehellisesti :) täällä eloa bulimian kanssa takana lähes 7 vuotta.Kahden lapseni odotusaikoina kykenin sen lopettamaan kun oli kyse muistakin kuin itsestäni.Paras ystäväni tietää menneisyydestäni mutta ei sitä että homma jatkuu edelleen vaikkakin koko ajan harvemmin.Ehkä se tästä vielä joskus :) toivon sydämestäni paranemista sinulle!

    Tykkää

    1. Isosti tsemppiä myös sinulle, noin pitkään jatkuneesta tavasta on varmasti hyvin hankala päästä kokonaan eroon, mutta tärkeintä on, että edistystä tulee :)

      Tykkää

  10. Rohkeus kertoo ihmisestä paljon. Kiitos, että sait tämän tekstin aikaan. Tiedän että moni on sun sanojasi vailla ja välillä näkyy myös se paha olo. Ei pelkkä onni ja onnellisuus. Tsemppiä <3

    Tykkää

  11. Olet uskomattoman rohkea ja upea nainen Jenny! Olen lukenut blogiasi noin vuoden päivät ja olen samaistunut sinuun niin monessa asiassa, ajattelen asioista samalla lailla kun sinä, ja nautin sinkkuelämästä ja sen tuomista iloista. Pidempään jo olen huomannut teksteistäsi, että et ole oma itsesi. Olet kuiteinkin selvinnyt vaikka mistä, ja selviät jatkossakiin, kunhan jaksat uskoa itseesi! Pienin askelin se lähtee.

    Olen itsekin nyt joutunut tekemään itsetutkiskelua, olen valmistumassa korkeakoulusta ja aloittanut salilla käymisen vastikään (nää asiat eivät liity mitenkään toisiinsa kyllä..:D), eikä mulla ole pienintäkään hajua että mitäs nyt sitten. Tuntuu etten enää tiedä kuka olen ja minne olen matkalla.

    Mä olen myös nuorempana kärsinyt jonkinlaisesta syömishäiriöstä. Se asia on ollut minulle ja perheelleni lähes tabu, siitä ei puhuta. Voin kokemuksesta sanoa, että asiat kannattaa käydä läpi silloin kun ne ovat ajankohtaisia, eikä silloin kun niistä on kulunut jo useita vuosia. Puhu siis rakkaidesi kanssa ja ota pieniä askelia kohti normaalia elämää!

    Voimia!

    Tykkää

    1. Se on harmi, että syömishäiriötä pitäisi hävetä, se kun on kuitenkin yllättävän yleinen vaiva tavalla tai toisella niin monelle. Ei siinä ole mitään noloa.
      kiiitos <3

      Tykkää

  12. Voi Jenny.. tää teksti kuulosti liiankin tutulta. Mä en ikinä toivoisi syömishäiriötä pahimmalle vihamiehellenikään, saati sitten sulle ihanalle! Jos _ikinä_ tarviit vertaistukea, niin mulle voi laittaa sähköpostia milloin vain.

    Tykkää

  13. Vaikka ei tunneta niin mulla on olllut huoli susta. Kun et ole kirjoitellut (ymmärrettävästi) ja päivityksistä on saanut lukea että kaikki ei ole kunnossa. Kiitos rehellisestä ja aidosta postauksesta. Ja kaikkea hyvää. Suuri askel on nyt otettu!

    Tykkää

  14. Ei riitä sanat kuvaamaan miten arvostan rohkeuttasi puhua näin vaikeasta asiasta avoimesti. Moni saa tästä varmasti tukea omalle parantumiselleen.
    Olin huolissani sinusta, kun blogi vietti hiljaiseloa. Ihana kuulla, että olet päässyt paranemisen alkuun.

    Voin monella tavalla samastua tekstiisi. Kehitin itselleni ahmimishäiriön pari vuotta sitten, kun halusin laihduttaa normaalipainon alapuolikkaalla pari kiloa. Siitä asti suhtautumiseni ruokaan on ollut epäterve, ja ahmimispäiviä on ollut pahimpina aikoina 3-4 viikossa, jolloin olen helposti pystynyt syömään n. 5000 kaloria. Olisin oksentanut jos olisin osannut. Nyt olen päässyt hieman jaloilleni, mutta edelleen yksikin leipäviipale tai herkku saattaa aiheuttaa hillittömän ahmimiskierteen loppupäiväksi. Ensimmäinen reaktio suruun tai ahdistukseen (jota on riittänyt) on se, että nyt vedän hirveät ruokaöverit. Olen sinua kuusi vuotta vanhempi, enkä ole kertonut asiasta kellekään.

    Rakasta kehoasi ja kohtele sitä hyvin – aina välillä muistan itsekin noudattaa näitä :) Tärkeintä tuntuu olevan se PÄÄTÖS parantumisesta, ettei enää anna itselleen lupaa hakea lohtua syömisestä. Voimia <3

    Tykkää

    1. Jep, ahmiminen on jotain käsittämätöntä. Onneksi tajusin alkaa ajatella, ettei ole normaalia toimia niin. On eri asia syödä paljon kuin syödä paljon pakkomielteisesti ihan mitä tahansa vaikka ei oikeastaan edes haluaisikaan.

      Tykkää

  15. Kunnioitettavaa, että olet uskaltanut tällaisesta asiasta avautua ja minusta varsinkin siksi, että teit sen tällaisen fitnesselämä blogin yhteydessä. Luulenpa, että tällaiselle näkökulmalle voisi olla pikkuhiljaa kaiken tämän fitness buumin keskellä kaivattu paikka.
    Käyn salilla harrastellen nelisen kertaa viikossa ja olen syönyt nyt puolisen vuotta ravinto-ohjelman mukaan. Koin herätyksen huomatessani viime viikonloppuna, miten suunnatonta ahdistusta synttärikakun palasen syöminen minulle aiheutti vielä päivienkin jälkeen. Mielestäni ruuan ei pitäisi olla puolin eikä toisin asia, joka käyttää aivokapasiteetistani 99% päivässä. Yritänkin parhaillaan säilyttää jonkinlaisen normaalin suhtautumisen ruokaan, joten kirjoituksesi tuli optimaaliseen aikaan.
    Ongelmana vain on, että ”normaalin” määrittelystä on tullut tänä päivänä mielestäni paljon vaikeampaa, kuin vielä pari vuotta sitten, kun tuntuu, että kaikki ympärillä vetävät pelkkiä lisäravinteita tai seitiä julistaen ”no pane no gane” tyylisiä mantroja juuri sen kerran kun olet antanut itsellesi luvan syödä sen big macin..
    Luen aika paljon eri fitness/sali/pumpppi/jeejee blogeja sillä silmällä, että tuollaista se minunkin elämäni pitäisi olla, jos vain en olisi tällainen itsekuriton paska. Kilpaurheillijoiden elämäntyylistä on tullut ylipäätään jonkinmoinen tavoite hyvän elämän merkkinä, vaikka ei itse kuunaan päivänä minnekään lavalle pyllistelemään haluaisikaan.
    Toisinaan näitä blogeja lukiessa ihmettelee, että ovatko nuo kaikki nuoret naiset oikeasti niin onnellisia kuin miltä vaikuttaa ja miten he ovat onnistuneet säilyttämään terveen suhteen ruokaan, kun itsellä alkaa jo tässä vaiheessa pyöriä elämänfilosofiat päässä.
    Sinun blogiasi aloin seuraamaan, koska samaistuin kotisohvalta fiksuun ja nasevaan ajatusmaailmaasi. Värikäs kirjoitustapasi on saanut minut pariin otteeseen nauramaan muun muassa kesken luennon vedet silmissä, sillä ne ovat niin piristävän erottuvia massasta, jota netti on nykyään pullollaan. Tästä kirjoituksestasi sain oivan muistutuksen, että tekin salimimmmit olette tavallisia nuoria naisia varmaankin samanlaisten kysymysten äärellä, vaikka niistä ei puhuisikaan julkisesti. Kiitos! :)

    Tykkää

  16. Syömishäiriöt on kyllä vaikeita juttuja ja kun ne lonkeroituu mieleen niin kierosti ja saa ihmisen uskomaan itsestään ihan sairaita asioita ja toimimaan ihan järjettömällä tavalla.

    Onneksi oot ajoissa asialla! Oot rohkea nainen! Tosi paljo voimia toipumiseen!! :)

    Tykkää

  17. Jenny <3
    Tsemppiä sinulle ja kiitos kun kirjoitit näin vaikeasta aiheesta.
    Ahmiminen ja oksentaminen on jotain järjetöntä, itsenikin oli joskus pakko toimia näin. Se oli pakko, ei valinta. Asian myöntäminen itselleen on ensimmäinen askel, muille kertominen toinen ja sä olet ottanut jo vaikka kuinka monta askelta pois pakko-kierteestä <3 Huippuhienoa <3

    Tykkää

  18. Bulimia on pirullinen kaveri. Ensin se on kuin paras ystävä ja ratkaisu kaikkiin ongelmiin, kunnes sitten kuherruskausi loppuu ja saakin huomata, että bulimia vie ja itse vain kulkee mukana voimattomana.. Siitä on niin vaikeaa päästää irti, siihen on niin helppo hukuttaa murheet, tavallaan siitä ei edes halua irrottautua. Mutta onneksi siitä on mahdollista parantua ja onneksi oletkin jo hakenut apua! Nyt ihan valtavan paljon voimia ja tsemppiä toipumiseen ja paranemiseen <3 Olisi ihanaa lukea ajatuksiasi aiheesta ja kuulumisiasi jatkossakin.. vaikka tietysti on ihan ymmärrettävää, jos et jaksa tai halua tällä hetkellä kirjoittaa.

    Kaikkea hyvää sinulle! :)

    Tykkää

  19. Hyvä, rehellinen kirjoitus!

    Pystyn samaistua hyvin paljon tekstiisi. Vaikkakin itselläni syömishäiriö ei oikeastaan liittynyt stressiin, vaan ihan puhtaasti ulkonäköön, koulukiusaamiseen ja sukulaisten kommentteihin.

    Jos palataan ajassa taakse päin aikaan, kun olin vasta pieni ala-astelainen, koin hyvin paljon koulukiusaamista. Pienessä koulussa koko luokka kääntyi minua vastaan ja kavereita ei ollut. Kiusaaminen oli ulkonäköön kohdistuvaa, koska olin hieman pyöreähkö lapsi. Vasta kuudennella luokalla sain ystäviä, eli kiusaamista keski noin viisi vuotta muodossa jos toisesessa. Myös sukulaisiltani sain ikäviä kommentteja ulkonäöstäni, koska siskoni olivat hyvin hoikkia ja olin perheen ”musta lammas”. Yläaste alkoi aivan eri merkeissä, olin suosituimpia tyttöjä koko luokaltani. Oli laihtunut kesällä kasvettuani pituutta hyvin paljon. Koska kuitenkin mieleni perällä oli koko ajan pelko siitä, että ”menetän asemani” ja minua aletaan kiusata, aloin laihduttaa (koska minua kiusattiin vain ulkonäöstäni ennen). Se alkoi juurikin ruokien oksenteluna. En edes siis ahminut, vaan oksensin ihan tavalliset ruuat, joita söin ihan tavallisen määrän. Huomasin laihtuvani ja osasin tietysti laskea 1+1=2, eli jos en söisi ollenkaan, ei tarvisi oksentaa ja en lihoisi. Lopulta elin vuoden siten, että soin yhden voileivän päivässä. Ollessani siis kahdekannella luokalla, olin laihtunut normaalipainosta alipainoiseksi. Perheeni selkeästi kiinnitti asiaan huomiota, mutta asia oli jotenkin tabu, eikä siitä puhuttu mitään. Sain kommentteja laihuudestani, mutta se meni teini-ikäisen kasvukauden piikkiin yms. Teini-ikäisellä itsetunto-ongelmista kärsivällä tytöllä eivät hälytyskellot soineet ja sairas laihdutus loppunut, vaikka sydän ei lyönyt normaalisti ja pidätyskyky alkoi reistailla. Tässä vaiheessa onneksi tapasin poikaystäväni, joka ainoana ihmisenä ymmärsi asian vakavuuden ja sai minut syömään ja toipumaan. Hän rakasti minua, tunsin oloni todella rakastetuksi ja lakkasin ruoskimasta itseäni ja pääsin takaisin normaalipainoon. En kuitenkaan käsitellyt itsetunto-ongelmiani, jotka eivät korjaantuneet. Ajattelin vain, että jos tuo ihana poika minua rakastaa, en voi olla ihan kamala ihminen. En rakastanut edelleenkään itseäni, mutta sillä hetkellä riitti, että joku rakasti minua.

    Muutama vuosi meni hyvin, kunnes asia muuttui radikaalisti: aloin ahmia ja lihosin noin 10kg. Asiaan varmasti vaikutti poikaystäväni lähtö armeijaan. Tästä alkoi taas ahmimis-oksentelu-kierre ja välillä myös syömättömyys. Tätä kesti aina vuoteen 2012 asti ja paino on heitellyt koko ajan kymmenellä kilolla suuntaan ja toiseen.

    Viime vuonna löysin intohimon saliin ja terveelliseen syömiseen. Nykyään syön terveellisesti ja saliharrastusta tukevaa ruokaa, mutta herkuttelen myös välillä hyvällä omalla tunnolla. Harrastan punttisalilla käyntiä ja juoksua. Laihdutettavaa olisi yhä noin 5kg, mutta olen suhteellisen tyytyväinen itseeni ja kilot saavat tippua, jos ovat tippuakseen tällä ruokavaliolla ja harrastuksilla, mutta en ala todellakaan noudattamaan mitään tiukkaa dieettiä. Punttisaliharrastus ja kehitys salilla on nostanut itsetuntoani, enkä enää ihaile laihuutta vaan terveellistä ja hyvää olotilaa.

    Olet täysin oikeassa siinä, kun sanot, että ei auta pelkästään, että pääset ahmimisesta ja oksentamisesta eroon, vaan että ongelma kaiken takana täytyy hoitaa. Itselläni ongelma on ollut aina kiusaamisesta johtuva huono itsetunto. Vaikka olin myöhemmin suosittu ja sain unelmieni poikaystävän (joka on nykyään aviomieheni <3), en silti koskaan päässyt täysin irti huonosta itsetunnostani. Olen yrittänyt tehdä paljon töitä sen eteen ja mieheni on yrittänyt auttaa minua. Olen päässyt asiassa paljon eteen päin ja punttisali harrastuksena on opettanut minua ajattelemaan kroppaani toiminnallisena kokonaisuutena, enkä keskity enää niin paljon ulkonäköön. Olen nykyään ylpeä siitä, jos jaksan tehdä raskaita töitä ja olen pirteä koko päivän. Ihan sama, onko pyllyssäni vähän selluliittiä! Olen myös alkanut ymmärtää, kuinka paljon minulla on ympärilläni rakastavia ihmisiä, eikä siihen rakkauden määrään ole koskaan vaikuttanut ulkonäköni.

    On todellakin tärkeää laskea maski ja kertoa edes yhdelle ihmiselle rehellisesti, mitä elämässä tapahtuu ja mitä murheita kannat harteillasi. En tiedä, missä olisin, jos en olisi kertonut tästä kaikesta miehelleni. Hän on auttanut minua niin äärettömästi tässä matkan varrella. Miehelläni on aina ollut terve itsetunto ja hän on aina syönyt terveellesti ja harrastanut liikuntaa. Olen saanut häneltä todella hyviä malleja normaaliin elämään. Sitten kun asia on sanottu ääneen, on helpompi myös itse alkaa tekemään asialle jotain. Vaikka minulla on tukena ihmisiä, vain itse voin vaikuttaa siihen, että alan vihdoin rakastaa itseäni juuri sellaisena kuin olen.

    Olen kamppaillut näiden asioiden kanssa nyt yli kymmenen vuotta. Vaikka olen tehnyt töitä sen eteen, että parantuisin, vasta vuoden ajan olen todella tajunnut sen, että minun tulisi rakastaa itseäni ja kroppaani ja olla armollisempi itseäni kohtaan. En pääse koskaan yli näistä asioista, ellen yritä kehittää itsetuntoani paremmaksi. En ole vielä perillä, mutta olen edennyt jo hyvin pitkälle ja tämä matka on ollut mahtava ja mielenkiintoinen.

    Loppuun haluaisin vielä sanoa kaikille: syömishäiriön taustalla voi olla monia asioita, mutta koulukiusaaminen on yksi suurimpia syitä. Älä kiusaa tai anna lastesi kiusata! Älä puhu toisesta ikäviä asioita. Pyri olemaan positiviinen ja kannustava. Todella suuri osa syömishäiriöistä johtuu koulukiusaamisesta ja huonosta itsetunnosta. Myös aikuiset sairastuvat syömishäiriöihin ja syynä voi olla esimerkiksi työpaikkakiusaaminen. Yritetään kaikki elää täällä maan päällä positiivisin mielin ja rakennetaan ennemmin lapsille ja toisillemme hyviä itsetuntoja, kun poljetaan niitä maan rakoon haukkumalla ja kiusaamalla! :) Yritetään myös kaikki oppia rakastamaan itseämme ja hyväksymään kroppamme juuri sellaisena kuin ne ovat. Pyritään pitämään itsestämme huolta liikunnalla ja terveellisellä ruokavaliolla. Ja pieni huoleton herkuttelu kuuluu normaaliin elämään! :)

    Tykkää

  20. Ota aikaa ja parantele itseäsi rauhassa Jenny! Sulla on hienoja tekstejä kummassakin blogissa ja olet selkeästi mahtava tyyppi. Vaikken itse ole sairastanut niin olen elänyt läheltä usean vaikean sairauden. Eikä siinä auta kuin olla armollinen itselle. Hyväksymällä paranemisprosessiin kuuluvat hidasteet ja antamalla itselle aikaa hitaaseen toipumiseen elämästä tulee taas aurinkoista <3

    Tykkää

  21. Jenny, oon ylpeä susta että sait asiaan apua ja huomasit itse tekeväsi hallaa itsellesi! Askeleita oikeeseen suuntaan otettu, you go girl!♥ Me pidetään sulle peukkuja täällä ja tsempataan kyllä!

    Tykkää

  22. En ole koskaan kommentoinut, vaikka hetken aikaa olen blogiasi ehtinyt jo seurailla. Olet selkeästi älyttömän kekseliäis ja hyvällä tavalla itseironisen ja down to earth- asenteen omaava naishenkilö. Erotut joukosta juuri tästä syystä, ja blogiasi on rehellisesti todella miellyttävä lukea. :) Olet todella rohkea tuodessasi myös syömishäiriön esiin, mille nostan hattua. Jonkin aikaa tätä fitness-buumia seuranneena (ja itsekin toki siinä jossain määrin mukana, kuntosalilla tavoitteellisesti treenaten) uskon häiriintyneen syömisen olevan paljon paljon yleisempää fitness-maailmassa kun halutaan myöntää. Se vain paistaa monista blogeistakin niin selkeästi läpi, että ollaan ihan kassalla, eikä edes ehkä tajuta asian vakavuutta itselle ja sitä, miten paljon (fitness)blogimaailma rakentaa kulttuurimme ’näkymätöntä’ todellisuutta: normeja, asenteta ja ihanteita. Tsemppihalaus sinulle Jenny, toivon ihan tosissaan kaikkea hyvää tästä eteenpäin. Sinulla on itseni lisäksi takuulla liuta lukijoita, jotka jäävät odottamaan tekstejäsi. ;)

    Tykkää

    1. Kiitos ihanasta kommentista! Itse en edelleenkään syytä tästä ”fitnessmaailmaa” vaan ihan normaalia elämää, itseasiassa fitness-maailma on tarjonnut myös apukeinoja kontrollointiin, kunhan vaan jaksaa taas alkaa panostaa :)

      Tykkää

  23. Osui ja upposi, tunnistin tekstistä hyvin paljon samaa ajatusmaailmaa kuin itsellä alkuvuodesta.
    Tiedostin että jossain mättää, mutten osannut sanoa missä. Viikon terveellinen ruokailu meni miinukselle kun viikonloppuna tuli ahmittua, ja usein salaa. Oksentaminenkin kävi mielessä, mutten siihen kyennyt. Tiedostin koko aika, ettei se ole normaalia ja jossain kohtaa stressi tms. tämän käytöksen aiheuttaa. Tietty stressaaminen syömisistä kasvatti vielä tätä stressiä ja siitähän sai mukavan kierteen aikaseksi. Ajattelin itsekin hakevani apua. Jotenkin ajatusmaailma kulki siihen suuntaan, että ”armahdin” itseäni ja otin hieman rennommin. Ruoka ei ole enään niin hallitseva ajatus, mutta kyllä herkuttelut toisinaan tuntuu hieman riistäytyvän. Oli hienoa lukea että kerroit näin avoimesti, itse uskalsin avautua aiheesta vain kiertäen kaartaen, enkä suoraa ongelmaa myöntäen. Puhuminen auttaa!!

    Tälläisestä on turha syyllistää ketään tms., mutta itselle tuli mieleen, että voiko fitness-buumi ns. ruokkia tämänkaltaista ajatusmaailmaa, jossa pitäisi syödä terveellisesti (tunnustan, itselläkin pyörii kaloriluvut päässä yms) ja kun se terveellinen syöminen vain käy liikaa stressaamaan kaiken muun lisäksi se saattaa eskaloitua näin.

    Pitkä ja poukkoileva sepustus, mutta main point oli että upea kirjoitus & ihana kuulla etten ole ainoa joka kyseisen ongelman on kohdannut. Tsemppiä kevääseen :))

    Tykkää

  24. Kun opiskelin mulla oli sama juttu, bulimia. Tai tietyllä tavalla se on edelleen jollain tavalla mukana, vaikka en oksenna enää. Takapiruna mielessä aina kun on stressiä tai huolia.

    Sen minkä itse yritän pitää mielessä on että (ja tää kuulostaa sit tooosi ylevältä, mutta kun ajattelee niin niinhän tämä menee, ainakin mun mielestä) itselle pitää muistaa olla armollinen. En ikinä olisi ajatellut pahaa ystävästäni jos hänellä olisi ollut syömishäiriö, miksi siis ajattelisin pahaa itsestäni samasta syystä? Vaikeaa se on ollut, mutta askel kerrallaan.

    Mutta mahtavaa, että olet etsinyt apua ja saanut sitä. Siitä se lähtee :) Takapakkeja voi tulla joskus, mutta ne kuuluvat elämään ja niistä selviää. Syömishäiriöliiton keskustelupalsta ja tapaamiset kannattaa tsekata jos kaipaa vertaistukea.
    Asiat tulevat olemaan paremmin, ihan varmasti. Lupaan.

    Tykkää

  25. Teit tällä postauksella todennäköisesti palveluksen vähintään sadoille muille fitness-mimmeille, jotka kärsivät samoista ongelmista, mutta eivät uskalla tai osaa hakea apua. Iso respect!!!

    Tykkää

  26. Kiitos tästä postauksesta.

    Tästä muistaa sen, että asioiden kanssa ei ole yksin. Meitä on täällä monta. Toivottavasti sinulla on ympärilläsi hyvä tukiverkko, kaikilla ei sitä ole. Minulla varsinkin lähimmät perheenjäsenet sitä kyseenalaistavat… Toiset ihmiset pitävät syömishäiriötä lähinnä vain laiskuutena eivätkä ymmärrä että sokerinhimon hallinta voi toisille olla mahdotonta.

    Itse sairastin nuorempana lievästi anoreksiaa, sen jälkeen bulimiaa, joka on nyttemmin BED. Eli sama täällä, yritän päästä eroon ahmimisesta. Liikkua suurinpiirtein niin kuin tykkään. Oikean ruokavalion ja sokerin saannin hillitseminen on yllättävän hankalaa. Itselläni tässä on tukena ravitsemusterapeutti sekä psykiatrian puolen henkilöitä, sekä tukihenkilö. Kannattaa siis todella puhua, mitä enemmän voit ja pystyt puhumaan, sitä enemmän pääset eteenpäin.

    Olet myös todellakin päässyt eteenpäin, koska uskalsit kirjoittaa näin rohkean postauksen <3 Voimia sinulle taipaleellesi. Seurailen sivusta. :)

    Tykkää

    1. Kiitos sinullekin, että jaoit tarinasi <3 Ja kyllä tukiverkkoa löytyy, että eiköhän se tästä :) Pitäisi löytää vielä se liikunnan ilo!

      Tykkää

  27. Olen lukenut toista blogiasi aivan sen alkuajoista lähtien. Törmäsin sen osoitteeseen Tea Tauriaisen sarjakuvablogissa, johon olit jättänyt kommentin. Olen viime aikoina ihmetellyt kirjoituksistasi aistittavaa muutosta, en ehkä ollut huolissani, mutta ihmeissäni. Kiitos tästä kirjoituksesta. Olet rohkea ja toivon kaikkea hyvää sinulle tulevaisuudessa :)

    Tykkää

  28. Täällä myös eräs, joka on pohdiskellut että onkohan kaikki nyt kunnossa sinulla. Jotenkin sen huomaa postausten sävystä ja muusta. Mutta olet kyllä rohkea ja kova mimmi kun pystyt puhumaan tästä näin avoimesti ja suoraan. Ja tottahan se on, ei siinä ole todellakaan mitään hävettävää! Tsemppiä ja voimia jatkoon, olet mahtava :)

    Tykkää

  29. Olet rohkea, kun puhut tästä julkisesti. Ja musta se on todella tärkeää – syömishäiriön yksi ongelma on häpeä, joka sairauteen liittyy. Se on este parantumiselle, kun ei uskalleta sanoa olevansa sairaita ja pyytää apua. Sä oot jo askeleen edellä prosessissa ja rohkaiset tällä esimerkilläsi muita puhumaan. Itse sairastin nuorempana bulimiaa lähes kymmenen vuotta. Vasta monta vuotta parantumisen jälkeen oon uskaltanut puhua asiasta. Oon ymmärtänyt, ettei vaikeneminen auta muita ja se sairaus sekä sen selättäminen on tehnyt musta sen vahvan ihmisen, joka tänä päivänä olen :)

    Tsemppiä – parannut varmasti, tiedän sen <3

    Tykkää

  30. Mielestäni tämä kyseinen tekstisi ei liity terveelliseen ”fitness elämään” millään tavalla. Kannattaisiko hetkeksi lopettaa kirjoittaminen ja hoitaa itsesi kuntoon? Kaikkien ei tarvitse olla fitness ja sen ei saa olla pakkomielteistä suorittamista.

    Tykkää

  31. Oon lukenut sun blogia jonkin aikaa ja tykkään todella pajon sun kirjotuksista! :) Ahmimiseen liittyen et todellakaan ole ainoa… Täällä ilmottautuu syömishäiriöinen, jolla takana kaksi vuotta epäsäännöllisen säännöllistä ahmimista. Viimeisen kahden kuukauden aikana asia on riistäytynyt täysin käsistä, koska ahmimisia on tullut noin 1-3krt/vko.. Juuri eilen ahmin puolet pullakranssista ja lähes kokonaisen mutakakun ja monta leipää. Ahmimisen jälkeiset päivät ovat tuskallisia, koska yleensä mietin monesti, että mitä sinne suuhun tuli laitettua ja kauhistelen niitä sokerimääriä. Eilinen oli minulle jonkinlainen stoppi ja soitin itselleni apua. Tämä on vakava sairaus, jolloin ei vain yksinkertaisesti auta, että takoo mielessään ”minähän en tänään syö”. Kyse on jostain suuremmasta voimasta, joka pakottaa toimimaan niin. Tärkeintä olisi antaa itselleen anteeksi, sillä tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta apua voi aina hakea.. Voimia sinulle parantumiseen! :)

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.