Aivopesu-dieetti · Elämäntyyli · Pohdintaa

Unelmakroppasi elää ja voi hyvin sinussa

Oli aika, jolloin laihduin kymmenen kiloa. Ja oli aika, jolloin sain menetetyt kilot ja pari päälle takaisin. Voin olla tyytyväinen siitä, että tänä aikana olen käynyt myös salilla ahkerasti ja syönyt nokko proteiinia, eli pieni toivo on siitä, etteivät ihan kaikki kilot tulleet puhtaana laardina. Paitsi ne selkääni menneet.

Miksi hemmetissä kaikki makkarani keskittyvät selkään?

Oikeasti, minulla on sixpäk-lenkkikokoelma välillä niska-häntäluu.

On turha kieltää painonnousua ja on turha edes ihmetellä sitä. Kun ottaa huomioon, kuinka rankan henkisen prosessin kävin läpi viime syksystä toukokuulle, niin on ymmärrettävää, että se näkyy ulospäinkin. Ja ehkä lihominen on parempi vaihtoehto kuin laihtuminen. Syömättömyys yhdistettynä treenaamiseen olisi varmasti tehnyt enemmän hallaa saavutetulle lihaksistolleni kuin tämä kauan elänyt ylensyönti.

Kun myönsin syömishäiriöni, niin moni ehkä oletti, että siihen minut ajoi tämä ”fitness-villitys” ja uskallan väittää, ettei se pidä paikkaansa. Jo ennen oksentamisen aloittamista aloin kärsiä paniikkikohtaustyyppisistä oireista paikoissa missä oli ihmisiä ja nukuin vähintään 14 tuntia vuorokaudesta. Oksentaminen oli seurausta vanhasta ystävästäni neiti depressiosta, joka hiippaili elämääni niin taitavasti, etten tajunnut sitä kuin ehkä vuoden kuluttua oireiden alkamisesta. Ja silloin oltiin syvemmällä kuin koskaan. Oksentaminen oli puhtaasti henkisen pahoinvoinnin hallitsemista fyysisellä pahoinvoinnilla. Vähän samoin kuin viiltely on henkisen kivun korvaamista fyysisellä. Sitä on helpompi hallita. Ja aika usein löysin itseni puristamalla kynsiäni nahkaani tajuamattani mitä teen. Oksentelu kuitenkin oli se viimeinen niitti, jolloin tajusin, ettei tämä ole jumalauta enää normaalia. En minä ole tälläinen. En minä aina ole ollut näin väsynyt ja onneton. Tai laiska ja saamaton. Tai tyhmä ja keskittymiskyvytön. Kiitos ”syömishäiriön”, osasin hakea apua ja tässä sitä ollaan. En ole oksentanut kuukauteen ja vaikka edelleen voin syödä kuin monster truck, niin minulla ei ole pakonomaista halua hankkia itselleni pahaa oloa. Koska en voi enää pahoin aina silloin, kun olen hereillä.

Toki tämä ei ole mikään äkillinen ihmeparantuminen ja välillä huomaan pinnan kiristyvän ja unenlahjojen parantuvan liiallisesti. Mutta olen sentään täysin eri ihminen kuin kaksi kuukautta sitten. Tai kuukausi sitten. Aivan kuin olisin herännyt jostain unesta, vaikka silloin luulin näkeväni kaiken kirkkaammin kuin koskaan. Ja oletin kaiken hyvän elämässäni olevan valhetta ja teeskentelyä. Enkä vain olettanut, vaan uskoin siihen koko sydämestäni. Se oli sen hetken totuus, enkä edes järkeilemällä saanut itseäni näkemään sitä muutoin. Minä olin paska ja elämäni oli paska ja minulla ei ollut tulevaisuutta. En ollut itsetuhoinen milläänlailla, mutta voin sanoa nyt ymmärtäväni, miltä itsemurhaa hautovista ihmisistä voi tuntua, koska kävin tarpeeksi lähellä. Toivottavasti viimeistä kertaa.

Joka tapauksessa nyt halusin keskittyä painonnousuun ja sen tuottamiin tunteisiin. Aluksi olin välinpitämätön, sitten ahdistunut, sitten häpeissäni, sitten välinpitämätön. Ja nyt olen… No, positiivisesti välinpitämätön. Luin tuon ”miinus kymmenen kiloa”-postauksen uudelleen ja tajusin jälleen jotain, minkä tajusin tuolloin:

Minulla on jo unelmieni vartalo.

Koska minulla on oma vartaloni. 

Miksi tavoittelisin jotain, mitä minulla jo on? Unelmani on kirjaimellisesti kosketusetäisyydellä. Kaikki rakennuspalikat ovat tuossa ylläolevassa kuvassa. Miksi häpeäisin omaa kroppaani nyt, kun vihdoinkin alan uskoa taas siihen positiiviseen piipitykseen joka kuukausi kuukaudelta hiljeni kunnes jo hetkittäin huomasin ajattelevani, ettei kukaan kaipaisi minua, vaikka katoaisin? Sisäinen pahoinvointi loisti ulospäin, nyt on sisäisen hyvinvoinnin parempi alkaa loistamaan tuhat kertaa näkyvämmin ulospäin. Ja pakotan tämän mahtipontisen säihkeeni kaiken kansan nähtäville jo sillä, etten enää verhoa itseäni XXL-paitoihin salille mennessäni. Minä ja minun makkarani olemme yhtä suurta taistelutahtoista yksikköä, joka ehkä pienenee tai on pienentymättä.

Mutta muuttuu varmasti vahvemmaksi, kestävämmäksi ja omanlaisekseen. Just wait and see.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

8 thoughts on “Unelmakroppasi elää ja voi hyvin sinussa

  1. Moi Jenny.

    En oo ikinä kommentoinut blogias, oon muutenkin vasta löytänyt kommentoimisen ilon. Nytkään ei ole mitään ihmeellistä sanottavaa, vain se että näytät upealta ja seesteiseltä, oikein hehkut. Ihanaa että olet löytänyt tasapainon, ja uskallat puhua myös vaikeista asioista.

    Kivaa kesän jatkoa :)
    Tuuli

    Tykkää

  2. Näytät ja kuulostat niin seesteiseltä ja tasapainoiselta, että loksahti taas hetkeksi itselläkin asiat tärkeysjärjestykseen. Tuntuu uskomattomalta, että me (naiset) laitamme niin paljon energiaa puhtaasti kroppamme ulkonäön miettimiseen, ja ne oikeasti tärkeät asiat jäävät vähemmälle huomiolle. Voin vaan kuvistasi sanoa, että kyllä hyvinvoiva ihminen on hemmetin kaunis!

    Tykkää

    1. Kiitos sinullekin Janina jälleen yhdestä ihanasta kommentistasi :) Ja on totta, että sitä miettii usein aivan liikaa omaa ulkonäköään ja siinä sivussa voi unohtaa sen oman kokonaisvaltaisen hyvinvointinsa. Tasapainoilu on rankkaa, mutta kannattavaa. Ja mieluummin olen vähän ”paksu” ja onnellinen kuin laihempi ja onneton JOS olisi pakko valita. Tavoitteena on olla onnellinen ja kroppa sitten sellaisessa hyvinvointialueella, joka ei kyllä kovin kaukana olekaan, nyt kun järkevin silmin katsoo :)

      Tykkää

  3. Olen suhteellisen uusi lukijasi, mutta ajattelin jakaa blogisi tänään poikaystävälleni. Tunnistin itseni liian hyvin paniikkikohtauksista, itsensä satuttamisesta (minä vain revin jalkapohjin nahkaa..)
    Jaan tekstin, jotta ehkä kenties sattumalta kuin ihmeen kaupalla hän ymmärtäisi sen, mitä minä en osaa ääneen sanoa.

    Oon ollu kaks viikkoa oksentamatta ja aion seurata esimerkkiäsi (kilpailuvietti iski heti) ”kyllähän mäki pystyn kuukauden olemaan, ja sit vähintään yhtä pitkään ku muutki…”

    Toivotan runsaasti tsemppiä onnelliselle ja paremmalle elämälle :) Kiitos että kirjoitat!

    Tykkää

    1. Pystyt varmasti olemaan <3 Toivottavasti poikaystäväsi ymmärtää viestisi ja uskaltaa tarjota apuaan. Yksin ei tästäkään jängästä jaksa nousta <3

      Tykkää

  4. Tuntuu itelläkin et menee kuppi nurin kaikenmaailman dieettihössötysten kanssa. Miten vaikeaa onkaan olla sinut itsensä ja valintojensa kanssa? Missä on kultainen keskitie? Itselläni ei ole varsinaista syömishäiriötä, mutta kohtuuden ja oman hyvinvoinnin sovittaminen elämään on välillå hankalaa. Oman kehon kuuntelu tuppaa jäämään dieetti- ja vaatimusviidakossa jäämään toisarvoiseksi seikaksi, vaikka oman hyvinvoinnin pitäisi olla etusijalla.

    Tsemppiä kaikille itsensä kanssa kamppaileville.

    Tykkää

    1. Totta! Pitäisi vaan antaa itselleen aikaa eikä pakottaa itseään kurinalaisuuteen JOS ei ole täysin valmis siihen. Ei tarvi pystyä tekemään mitään, mitä muut pystyvät.

      Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.