hyvinvointi

Tyttö joka voitti masennuksen

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Avasin päiväkirjani vuoden takaa. Ensimmäinen teksti, joka kuului oli tällainen

“Vaikka polttaisin kaikki sillat takanani
Aivan sama

Vaikka naulaisin umpeen kaikki ovet edessäni
Aivan sama

Vaikka olisin yksin saarella, josta lähtisi vain yksi silta ja sekin johtaisi ei-mihinkään
Aivan sama

Aivan sama
Aivan sama
Aivan sama”

Keväällä 2014 kaikki oli enemmän tai vähemmän huonosti. Paitsi kulissit. Ne olivat tiukasti pystyssä. Olin jumissa töissä, jota en tuntunut osaavan, paikkakunnalla, joka ei tuntunut kodilta ja kehossa, jota vihasin. Pahiten olin kuitenkin jumissa pääni sisällä. Sitä paikkaa en enää hallinnut.

Synkeänä tiesin, että tässä elämä on ja minä olen tarpeeton osa sitä. Turha ja hyödytön. Mutta aivan sama. Elämällä ei ollut minulle mitään, minulla ei ollut elämälle mitään, joten aivan sama.

Jos minulle olisi silloin näytetty lyhytelokuva siitä, mitä minulle kuuluu vuoden päästä, en olisi uskonut. En millään. Ainoa asia, minkä olisin uskonut olisi ollut se, että lihon entisestäni, mutta kaikki muu – ihana työpaikka, elämäni rakkaus, Etelä-Suomi – HAHAHAHAHAHA. Not.

Se tuntui kaukaiselta ajatukselta. Se tuntui mahdottomalta ajatukselta. Ensinnäkin: kuka minut nyt haluaisi? Kenelle minä muka kelpaisin? Ja kuka hullu minut nyt palkkaisi töihin? Enhän minä osaa tehdä töitä! Ja miten minä etelässä pärjäisin, kun en pärjää pohjoisessakaan. Enhän minä edes halua muutosta, koska en ansaitse sitä. Ja vaikka haluaisinkin, en saisi sitä. Olen epäonnistuja.

Hirveää muistella, kuinka hirveä sitä oli itselleen. Mutta masennus hämärtää koko maailman harmaaksi ja mitättömäksi. Minuuden etunenässä.

Mutta kannatti sekin elää ja kokea, koska mikään ei saa maailmaa näyttämään kauniimmalta kuin vaikeuksista selviäminen. Enkä todellakaan tarkoita, että Wilhelm oli pelastajani ja syyni elää. Olin onneksi ottanut jo monia askeleita kohti parempaa ennen hänen löytämistään (mm. hakenut kouluun ja töihin ympäri Suomea), mutta hän sitten viitoitti oikeaa suuntaa siinä viimeisessä mutkassa ennen mielenrauhaa. Ja toivottavasti viittoo jatkossakin. Ehdin tarpoa puolisen vuotta täydessä harmaudessa ja toisen puolikkaan vähitellen kirkastuvassa maailmassa. Nyt, puoltatoista vuotta myöhemmin uskallan olettaa olevani jo kuivilla suosta.

Toivon, että joku sellainen henkilö lukee tämän tekstin, joka on ehtinyt myös menettää toivonsa paremmasta vuodesta. Oma pohjamutani tuli vastaan huhtikuussa ja siitä kolme kuukautta eteenpäin ja kohtasin hänet, jota ehdin jo lakata etsimästä. Siitä muutama kuukausi eteenpäin ja asuin toisessa päässä Suomea. Siitä muutama kuukausi vielä eteenpäin ja tiesin, missä minun kuuluu työskennellä. Onneksi taloudellisesti on tiukkaa, niin elämä ei ole liian auvoista. Onnellisuus palaa astellen, ei rysäyksillä.

Ja nyt sanon sinulle sen, minkä sanoisin vuoden takaiselle minulleni: ”Kaikki VOI muuttua. Odota, äläkä luovuta”. 

Muita tekstejäni aiheeseen liittyen:
Kun maailmasta tuli harmaa
Kun oksentamisesta tuli sääntö eikä poikkeus

SEURAA HIKISTÄ KINKKUA
BLOGLOVIN’ BLOGILISTA INSTAGRAM TWITTER FACEBOOK | VLOGIA

18 thoughts on “Tyttö joka voitti masennuksen

  1. Tämä teksti on ihan kuin omasta suustani! Alle vuosi sitten en todellakaan olisi voinut kuvitella, että elämässäni voisi vielä joskus olla kaikki näin kohdillaan. Ilmeisesti kaikella on tarkoituksensa, ja siellä pohjamudissa on joskus välttämätöntä käydä. :)

    Tykkää

  2. Hyvä kun sulla menee jo paremmin :) Oma masennukseni on jatkunut nyt jo 8 vuotta terapiasta ja lääkkeistä huolimatta, ja mieheni ei jaksanut enää odottaa parantumistani. Tuntuu jotenkin kohtuuttomalta lukea, että joku selvisi kaikesta paskasta alle vuodessa, ja sen myötä löysi vielä elämänsä rakkauden. Tiedän, että tekstisi tarkoitus oli mm. tsempata meitä muita masentuneita mutta itseni tuo kyllä lannisti. Kaikkea hyvää kuitenkin sulle uuteen elämääsi :)

    Tykkää

    1. Ikävää, että koit tekstini noin! Itsellänikin masennustaipumusta on ollut lapsesta saakka, eli mikään pikku juttu ei ole kyseessä :) Tarkoitukseni olikin vain mainita,että kaikki VOI muuttua vuodessa. Ehkä sinun vuotesi on alkamassa :)

      Tykkää

      1. Iso kiitos kun vastasit kommenttiini :) Ja hyvin sä sanoit, voihan se olla, että se mun vuosi on juuri tämä vuosi. Kiitos kannustuksesta! Kiva kun kirjoitat myös näitä blogeille ”ei niin tyypillisiä -postauksia”, moni blogi jää kovin pinnalliseksi kun vaikeista asioista ei uskalleta kirjoittaa. Sun avoimesta linjasta tykkään kovasti :)

        Tykkää

      2. Tuollainen pitkään jatkunut vaikea masennus on varmasti ihan hirveä koettelemus, mutta olet vahva kun olet edelleen kuitenkin pystyssä! Kiitos sulle ja voimia jatkoon! :)

        Tykkää

  3. Olen aina niin tyytyväinen, kun joku uskaltaa tulla ulos tästä”kaapista” ja puhua masennuksestaan. Olen sairastanut pitkään ja noita kuvaamiasi aivan sama- jaksoja tulee kerran vuodessa tai kahdessa. Tai siis pidempiä ja vaikeampia jaksoja. Kaikkiaan olen kuitenkin selvinnyt elämässä ja asenteeni on tietyllä tavalla pysynyt positiivisena.

    Viime vuonna oli käännekohta, kun jouduin ensimmäistä kertaa tämän vuoksi sairauslomalle. Tajusin, että on vielä keinoja selättää tämä kokonaan ja aloitin psykoterapian. Vaikka elämäni on ollut tähänkin asti pääosin ihan hyvää ja asiat kunnossa, nyt uskon että tämä on ”minun vuoteni”!

    Upeaa, että olet toipunut! Minäkin olen ollut ihan kunnossa, mutta aion päästä elämäni kuntoon!

    Jenna
    https://terksulife.blogspot.fi

    Tykkää

  4. Kiitos avoimuudestasi. Itse olen myös aina ollut avoimuuden kannalla. Kyllä, olen sairastanut syömishäiriötä 10-vuotta ja kyllä,olen ollut masentunut 3-vuotta ja käynyt psykoterapiassa. Mutta kaikista vaikeinta on ollut myöntää, että tulee ihmisiä jotka eivät kerta kaikkian ymmärrä. Olen pitänyt kulisseja selvästi liian hyvin pystyssä, kun omat luokkalaisetkin ovat koulussa miettineet onko syömishäiriöni tai keskivaikean masennusdiagnoosini saaminen vain huomionhakuisuutta. OLISIPA! Olen kuitenkin iloinen jokaisesta vastoinkäymisestä. Esim. ilman syömishäiriötäni tuskin olisin nyt opiskelemassa pt:ksi ja fysioterapeutiksi. Kutsumukseni on auttaa muita <3
    Mutta, tarkoitus oli vain sanoa että hienoa kun puhut asioista niiden oikeilla nimillä. Minäkin toivon, että viimeinen psykoterapia vuoteni on antoisa ja voitan tämän kaiken "paskan" lopullisesti :)

    Tykkää

    1. Täsmälleen samaa mieltä! Ei ole häpeä olla ”hullu” eikä häpeä olla sairas! Uskon, että kun näistä asioista puhuu omalla naamalla ja nimellä, niin se laskee muillakin kynnystä hakea apua ajoissa :)

      Tykkää

  5. Hei
    Kiva että sinulla menee nyt valoisammin ja elämä on iloista. Kuitenkaan tämän tekstin perusteella en koe, että olet ollut masentunut ja voittanut sen.
    Elämä on varmaan ollut hankalaa ja on itkettänytkin, jos työ ei tunnu omalta ja poikaystävää ei ole löytynyt. Nämä vain on niitä elämän pikku vittumaisuuksia joihin tulet vielä uudelleenkin kohtaamaan; ja todennäköisesti suurempiakin.
    Olet hienosti omalla toiminnalla muuttanut oman elämäsi ja selvästi siihen nyt tyytyväinen kun taas ennen olit tyytymätön.
    Masennus on kuitenkin vakava sairaus joka ei parane kuukaudessa poikaystävän löydyttyä:)

    Tykkää

    1. Kannattaa lukea aiempia postauksia etenkin vuoden takaa niin huomaat, ettei kyse ole ollut mistään ”pikkuvittumaisuudesta” vaan aidosti lamaannuttavasta sairaudesta ja itsetuhoisuudesta. Masennustaipumusta minulla on ollut lapsena ja masennuskausia teininä. Poikaystävän puute ei todellakaan ollut mikään murheenkryyni minulle, vaan päinvastoin: en olisi sellaista halunnutkaan. Suunta oli parempi ennen poikaystävän löytymistä ja kunnolla oireet ovat alkaneet poistua vasta nyt tämän vuoden puolella (jatkuivat siis loppuvuodesta).
      Tämän postauksen tarkoituksena ei ollutkaan kertoa kattavaa kuvausta koko sairaudesta, sen olen tehnyt jo aiemmin. Tässä tarkoitus oli vain huomauttaa, kuinka paljon elämä voi vuodessa muuttua.

      Kiitos vähättelevästä kommentistasi, toivottavasti jatkossa et tee kenestäkään päätelmiä yhden tekstin perusteella, vaan otat asioista tarkemmin selvää ennen kommentoimista anonyymisti :)

      Tykkää

      1. Kuten sanoin olet hienosti päässyt eteenpäin ja olen pahoillani että sinulla on ollut noin rankkoja kokemuksia.
        Kuitenkin kun blogin otsikko oli noin vahva, niin odotin vahvaa sisältöä. Olisit kertonut tekstissä noista kommentissa mainitsemista asioista. Sen sijaan mainitsit ei-kivan työn ja poikaystävän puutteen.
        Minä tai muut uudet lukijat ei jakseta lukea koko viime vuoden blokkauksiasi vaan teemme päätelmät tämän tekstin perusteella. Masennus on vakava asia, kuten tiedät. Et varmaan halua antaa kevyttä kuvaa sen vakavuudesta ja siitä toipumisesta.
        Anteeksi jos loukkasin, mutta olen aika herkkä tälle aiheelle. Masennus sanaa vaan käytetään liian kevyesti.

        Tykkää

      2. Ai mainitsin vain poikaystävän puutteen ja kehnon työn? Mielestäni mainitsin kulissit, joiden takana olin hukassa, kyvyttömyyden toimia, maailman harmauden, itseinhon, luovuttamisen, hyödyttömyyden tunteen ja elämänhaluttomuuden jo heti postauksen alussa.

        Onneksi suurin osa kyllä on tuntunut ymmärtävän asian ilman alleviivausta ja mässäilyä ja mielestäni masennus tulee hyvin läpi jo tuossa aloituksessa olevasta lainauksesta päiväkirjastani. Sen alla on vielä hieman ajatusten ja tunteitteni avaamista. Lukaisepas. :)

        Ja totta kai loukkaannuin. Jokainen masennuksesta kärsinyt ja kärsivä joutuu toistuvasti epäilyjen, huomionhakuisuus syyttelyjen ja ihmettelyjen kohteeksi. Itse en koskaan vähättelisi toisten kokemuksia ja diagnooseja, riippumatta siitä onko omat kokemukseni olleet paperilla pahempia kuin hänellä.

        Tykkää

      3. Sanni hei ihan oikeasti, kytke valot päälle!

        Mitä ihmettä ajat näillä kommenteillasi takaa? Sitä, että muutamaa lausetta lukemalla olet nettipsykologi ja sinulla on oikeus päättää, että kuka sairastaa masennusta? Vaikka olet niin laiska ettet jaksa yhtä tekstiä enempää lukea. Vai sitä, että ellei kerro koko tarinaansa julkisesti kaikille jotka haluavat sillä mässäillä, ei ole oikeasti sairas?

        Harva uskaltaa puhua masennuksesta ylipäätänsä, joten jo se että vähän avaa aihetta julkisesti omalla nimellään on todella rohkeaa. Se ei anna sinulle oikeutta tulla arvioimaan, että onko oikeasti kärsinyt masennuksesta vai ei. Masennus ei ole mikään kilpailu.

        Onneksi kirjoittaja ei avautunut sen kummemmin tai ”vahvemmin” aiheesta, sillä kommenttiesi taso kertoo sen, että olisit tarttunut johonkin ja pyrkinyt loukkaamaan yhtälailla kuin nytkin.

        Tämän tekstin perusteella päättelet, että Jenny ei ole sairastanut masennusta, mutta tiedätkö mitä!? Näiden sinun kommenttiesi perusteella päättelen, että sinä olet aivan helvetin tyhmä! Masennuksesta voi sentään parantua.

        Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s