Treeni

Liikunnanilon uudelleen löytäminen

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
God, I love this shit………..

Liikunnan ilo ja onni. Miten sen löytää?

Väkisin.

Itse en usko lempeisiin aloituksiin ja oman kehon kuunteluun. Jos kuuntelisin omaa kehoani ja oloani, niin en nousisi sohvalta enää koskaan, koska en vaan ole niitä ihmisiä, joiden on ollut lapsesta asti ollut pakko saada liikkua.

Minulla on syntymästä ollut rasitusastma, joka todettiin vasta kun olin 17-vuotias. Lapsena muistan, että hengästyin ja pihisin aina ennen kaikkia muita ja ja olin hivenen pyöreä ja pidin itseäni aina jotenkin epäliikunnallisena ja heikkona. Lisäksi perusluonteenikin on aina ollut sellainen, että tykkään tehdä jotain keskittymistä vaativaa ja hiljaista juttua itsekseni, esimerkiksi palapelejä tai piirrellä. En ole siis edes luonteeltani ollut ikiliikkuvainen veuhottaja.

Tämän johdosta liikkumisen ilo ei löydy niin helposti kuin jollakin muulla. En tarkoita sitä, etten ikinä voisi nauttia liikunnasta ja jäädä siihen koukkuun, päinvastoin. Ihminen on kuitenkin luotu liikkumaan ja minäkin saan siitä ihan yhtä hyvän olon kuin kuka tahansa muukin. Minun vaan pitää suostutella itseni liikunnan pariin, kun taas joku toinen on jo vetämässä voltteja nurmikolla ja juoksemassa ympyrää.

Sick bastards.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Omat kolme askeltani liikunnan iloon:

1. Mene liikkumaan.
Väsyttää? (ihan oma syy) Ei auta. Lenkkarit jalkaan ja lenkille. Jos olet edellisenä iltana päättänyt, että menet huomenna töihin/kouluun kävellen, niin ei se auta kuin mennä. Tiedän, että ottaa päähän ja ärsyttää ja mieluummin tappaisit koiranpentuja kuin kävelisit kaksi kilometriä mutta nyt ei vikinät auta.

Lenkillä ollessasi saatat tuntea olosi aivan yhtä tympääntyneeksi kuin alussakin, mutta viimeistään lenkin jälkeen olet tyytyväinen, että teit sen. Sama salin kanssa. On olemassa treenejä, joiden jälkeen on vain huono fiilis, mutta 90% fiilis treenin jälkeen on hyvä. Ja pikkuhiljaa siitä tulee tapa ja sitä alkaa olla ikävä. Siis sitä fiilistä sen treenin tai lenkin jälkeen. Jos ei muuta, niin tunnet ainakin YLPEYTTÄ, että olet tehnyt sen mitä aioitkin.

2. Palkitse itsesi
Nykyään Spotifyhin päivittyy joka maanantai uusi ”viikon suositukset”-lista, johon Spotify on kerännyt juuri sinulle varten kappaleita aiempien kuuntelemisiesi perusteella. Nyt olenkin saanut itseäni lenkille sen varjolla, että saan kuunnella tuota listaa VAIN lenkeillä. En edes vilkuile etukäteen mitä kappaleita siellä on, vaan haluan yllättyä. Muutenkin musiikkia tulee nykyään kuunneltua lähinnä treenin yhteydessä ja se toimii hyvänä porkkanana.

Toinen on se, että sallin itselleni esim. Batteryn vain jos menen treenaamaan heti sen jälkeen. Nyt tosin alan taas lakkoilla kunnolla, niin täytyy kehitellä jokin muu ”treenipalkkio”. Aika pian itse treenistä tulee se palkinto, MUTTA joskus sitä tarvii vaan ylimääräistä suostuttelua.

Palkkari-pizza, anyone?

3. Ole kärsivällinen
Ok, edellisessä kappaleessa vähän valehtelin sanomalla ”aika pian treenistä tulee se palkinto”. Ei välttämättä tule. Siihen saattaa mennä viikkoja ja ehkä kuukausia. Mutta ole kärsivällinen ja ole sinnikäs. Periksiantaminen on helppoa, mutta kun pari kertaa saat kunnon draivin päälle niin opit sen, että saat sen draivin jatkossakin jos tulee syystä tai toisesta pidempi treenaustauko esimerkiksi sairastelujen, loman tai olosuhteiden pakon vuoksi.

Itsekin olen vielä treeni-intoni kanssa hieman vaiheessa, mutta suunta on parempi. Sisäinen sinnikkoni alkaa herätä ja olen päättänyt valloittaa monkeybarsit vielä joku kaunis päivä. Tällä hetkellä tulos on ½ askelta :D

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Tiivistetysti: Liikunnan ilon löytää vain etsimällä. Toki joskus tulee niitä ihmeellisiä ”I SHALL RUN! NOW!”-kohtauksia, mutta ne nyt on aika harvassa etenkin allekirjoittaneella, eli nopeammin tavoitteeseen pääsee kun nousee sohvalta ja lähtee valittaen salille ja tulee semihymyn kanssa sieltä pois.

 

 

SEURAA HIKISTÄ KINKKUA
BLOGLOVIN’ BLOGIPOLKU | BLOGIT.FIINSTAGRAM TWITTER FACEBOOK

18 thoughts on “Liikunnanilon uudelleen löytäminen

  1. Oon kyllä ihan samaa mieltä, että itsensä alkuun pakottaminen on yksinkertaisesti paras tapa saada liikunta osaksi elämää. Tietenkin on hyvä löytää laji tai harrastus, josta todella nauttii, mutta koska laiskottelu on niin paljon helpompaa kuin reippailu, ei kivoinkaan laji riitä. Itse huomasin tämän telinevoimistelussa käydessäni: rakastin sitä, mutta koska se oli fyysisesti todella kuluttavaa ja sinne piti mennä tiettynä päivänä tiettyyn aikaan, aika usein jouduin kuitenkin neuvottelemaan itseni kanssa treeneihin menosta.

    Minä oon saanut nyt käytyä kuusi viikkoa putkeen 3 krt/vko salilla ja voi veljet että olen ylpeä itsestäni!! Treenit eivät ole aina olleet mitään itkun kanssa loppuun väännettyjä kaikki mehut pois -supertreenejä, mutta olen käynyt ja treenini tehnyt aina! Tosi monta kertaa on tehnyt mieli laistaa, yhdenkin kerran sain viimein itseni väännettyä salille niin, että jalkatreenille oli tasan kolme varttia aikaa, koska olin lykännyt ja lykännyt lähtemistä kohti yötä. Lopulta tuo treeni olikin yksi parhaista! Juoksemassa oon käynyt joka viikko vähintään kerran, edes pikkuisen. Tavoite oli 2 krt/viikko, siihen en ole ihan tainnut yltää… Näistäkin puolet olisi jäänyt tekemättä, jos olisin antanut mielihalulleni olla laiskimus periksi!

    Tykkää

    1. Niinpä! Ja totta, unohtuikin tuohon kirjoittaa, että kannattaa miettiä se omimmalta tuntuva laji niin siitä todennäköisesti sitten myös innostuu jahka pakkokäynnistys alkaa toimia :)

      Tykkää

  2. ”Itse en usko lempeisiin aloituksiin ja oman kehon kuunteluun. Jos kuuntelisin omaa kehoani ja oloani, niin en nousisi sohvalta enää koskaan, koska en vaan ole niitä ihmisiä, joiden on ollut lapsesta asti ollut pakko saada liikkua.”

    AIVAN LOISTAVA HUOMIO! Tuo on juuri se mitä jokaisen pitäisi tehdä, eli oppia tuntemaan itsensä ja tietää miten itse toimii. Siinä on vissi ero että eikö tee mieli nousta sohvasta siksi että laiskottaa vai siksi että kroppa on ylirasittunut. Sen ero oon itse yrittänyt väkisin oppia, kun on helppo mieltää sen ylirasituksen laiskuudeksi. Ja varmaan toisinkinpäin, laiskuuden ylirasitukseksi :D

    Tykkää

    1. Niinpä! :) joskus on pakko vaan levätä, mut etenkin pitkän tauon jälkeen yleensä se treeni-inho on puhdasta laiskuutta. Etenki mulla, jolla on jo kilpilääkitys kunnossa :D

      Tykkää

    1. Hahahaa :D tosi hehkeetä! Ja joo, pakko alkaa reenata kun vielä ulkona pystyy huoletta monkeybareilemaan! Pitää talven tullen sit keskittyä enemmän leuanvetoon! :)

      Tykkää

  3. Voi miten nerokas tuo Spotifyn viikon suositukset-lista. En oo edes tajunnu että siellä on tuommonen, ihan urpåna vaan kuunnellu omaa samaa listaa päivästä toiseen. Kiitti, nyt voi kuunnella muutakin musiikkia välillä :D

    Tykkää

  4. Huippuvinkkejä, kiitos!!! Ehkä se liikunnanilo tästä taas lähtee kehittymään munkin elämässä. Ja näytät muuten upeelta noissa kuvissa, olkoonkin että liikkuminen ois ollut vähän tauolla tai lapsesta asti sohva miellyttänyt enempi niin näkee et kyllä sitä joskus on jotain tehty oikein! :)

    Tykkää

  5. Ei vitsi! Pakko kommentoida että sulla on kyllä ehdottomasti parhaat postaukset aina :) Heti tulee parempi olo kun lukee sun juttuja vaikka olisi rypenyt millaisessa itsesäälissä! Varsinkin tämän postauksen kuvamateriaali laukaisi spontaanit aploodit :) seuraavaa juttua odotellessa, olet ihana!

    Tykkää

  6. Kuulostaa niin tutulta! Mäkin makaisin aina vaan sohvalla, jos tekisin sitä, mitä kroppani lyhytjänteisesti haluaa. Ja tosi tiukassa istuu sellainen lapsena omaksuttu ”en ole liikunnallinen” -identiteetti. Mä lisäisin vinkkilistaan vielä sellaisen, että pakon lisäksi antaa itselleen myös vaihtoehtoja, jolloin pakkoon saa jonkin psykologisen pseudo-valinnaisuuden tunnun. Siis jos kalenterissa lukee salipäivä mutta kroppa huutaa ”en todellakaan halua salille tänään”, annan sille vaihtoehdot lähteä salin sijaan lenkille, pyöräilemään tai tehdä kotona jumppaa. Oon muuten elokuun lopussa saavuttanut ennätyksen: ostin viime syksynä salikortin vuoden määräaikaisella sopimuksella, tavoite oli hillitty eli käydä siellä kerran viikossa, ja yllätyksekseni ihan oikeasti tällä kertaa pysyin siinä ja aika monena viikkona oon käynyt useammankin kerran. Tästä pitäisi varmaan ostaa itselleen palkinnoksi kengät tai jotain :D

    Tykkää

  7. ”Tiedän, että ottaa päähän ja ärsyttää ja mieluummin tappaisit koiranpentuja kuin kävelisit kaksi kilometriä mutta nyt ei vikinät auta.” Ahahaha! :D Kiitos parhaasta vertaistuki-/tsemppipostauksesta pitkään aikaan! Pystyn niin samaistumaan tuohon kaikkeen kirjoittamaasi. Olen mukavuudenhaluinen, olen aina pitänyt enemmän hidastempoisesta hyötyliikunnasta (esim. metsässä samoilu) kuin mistään jumppatunneista, ja nautin enemmän kirjan lukemisesta kuin liikkumisesta.

    Lapsena nautin liikunnasta, kunnes yläasteikäisenä liikunnanopettaja tappoi suorituskeskeisyydellään ilon koko hommasta. Vielä näin kolmenkympin ylittäneenä aikuisenakin huomaan vertailevani itseäni muihin, ja pahimmillaan se liika itsetietoisuus ja epäonnistumisen pelko estää kokonaan liikunnan harrastamisen. Rakastan salilla käymistä, mutta vihaan siellä olevia ihmisiä ja juuri se kamala ”pelkään, että kaikki katsoo”-fiilis estää mua sinne menemästä. Ideaalitilanne olisi oma kuntosali, jossa saisin rauhassa hyllyä läskeineni ilman, että tarvitsee ahdistua kanssaliikkujista.

    Oma tilanteeni on kuitenkin sellainen, että tarttis tehdä jotain. Liikakilot, yllä mainitut ahdistuksen aiheet ja mukavuudenhalu torppaavat usein asian pelkän ajatuksen tasolle. Tästä postauksesta sain kuitenkin puhtia, ja omasta typeryydestäni sisuuntuneena aion laittaa kohta lenkkarit jalkaan ja käydä lenkillä pitkästä aikaa!

    Tykkää

  8. Jestas että oli hyvä ja osuva teksti! Liikunnanilo ei välttämättä ole aina liikkumaan lähtiessä ensimmäisenä mielessä, mutta kyllä se sieltä tulee kun ruhonsa laittaa liikkumaan. Aina. Minä myös mieluusti lukisin kirjaa, piirtelisin ja tekisin vaikka ristikoita – palapelit on intohimoni… Mutta periaatteena on että ensin liikunta, sitten muu hupi :) Ja oikeasti tykkään liikunnasta nykyään valtavasti! Olen toiminut tuon sinun tekstissäsi olevan ykköskohdan mukaisesti ja hupsistakeikkaa, liikunnasta onkin tullut tapa. Vieläpä niin mukava tapa että en osaa olla ilman sitä :)

    Tykkää

  9. Oot ihana ja tämä teksti on tosi hyvä!

    Sekin auttaa kun ymmärtää, että harvassa on ne jotka automaattisesti mieluummin lähtee urheilemaan kuin makaa sohvalla karkkipussin kanssa. Fitfashionin blogirivistöä lukemalla saattaa hyvinkin harhautua kuvittelemaan, että kaikki muut elää liikunnalle ja kaikille muille urheileminen on yhtä välttämätöntä kuin hengittäminen. Tosiasiassa ihminen yleensä on mukavuudenhaluinen laiska möhkö, ja suurin osa ihmisistä joutuu päivittäin käymään pienoisen kamppailun liikkumisen ja rötväämisen välillä.

    Tuleehan siitä liikkumisesta sitten ihana rutiini, mutta rutiinin ylläpitokin vaatii pientä tsemppausta. Mutta se todellakin palkitsee!

    Tykkää

  10. Täällä yksi liikuntaa karsastava myös! Niin hyvä kuin fiilis treenin jälkeen onkin, on lähteminen vaan törkeän vaikeaa. Nytkin oli takana viiden kuukauden tauko lähes kaikesta liikunnasta, ei vaan kiinnostanut..

    Itse olen muutaman jutun todennut myös toimivaksi kun kaikki keinot on käytettävä että saa itsensä potkittua sinne salille tai lenkille:
    – Palkitseminen/kiristys: Saan katsoa jakson lempparisarjaa/pelata peliä/ottaa lasin viiniä vain jos ensin suoritan etukäteen suunnitellun harjoituksen. Muuten ei heru! Tässä pitää tosin keskittyä siihen ettei palkinto ole aina jotain syötävää tai juotavaa, vaikka toisinaan voi ollakin.
    – Treenien merkkaaminen etukäteen kalenteriin. Kun viikko on hyvin etukäteen suunniteltu, on helpompi lähteä.
    – Treenikaveri. Ei aina saatavilla, mutta jos vaan mahdollista niin etukäteen kaverin kanssa sovitusta lenkistä on paljon hankalampaa luistaa, ja vaikka joskus yrittäisikin niin kaveri tsemppaa lähtemään silti jos syynä on vaan ”ei oikeen jaksaiskaan tänään”.

    No, eipä nämäkään aina toimi, mutta jotain lisäkikkoja on aina pakko keksiä tai sohva kutsuu :D

    Tykkää

  11. Täällä yksi liikuntaa karsastava myös! Niin hyvä kuin fiilis treenin jälkeen onkin, on lähteminen vaan törkeän vaikeaa. Nytkin oli takana viiden kuukauden tauko lähes kaikesta liikunnasta, ei vaan kiinnostanut..

    Itse olen muutaman jutun todennut myös toimivaksi kun kaikki keinot on käytettävä että saa itsensä potkittua sinne salille tai lenkille:
    – Palkitseminen/kiristys: Saan katsoa jakson lempparisarjaa/pelata peliä/ottaa lasin viiniä vain jos ensin suoritan etukäteen suunnitellun harjoituksen. Muuten ei heru! Tässä pitää tosin keskittyä siihen ettei palkinto ole aina jotain syötävää tai juotavaa, vaikka toisinaan voi ollakin.
    – Treenien merkkaaminen etukäteen kalenteriin. Kun viikko on hyvin etukäteen suunniteltu, on helpompi lähteä.
    – Treenikaveri. Ei aina saatavilla, mutta jos vaan mahdollista niin etukäteen kaverin kanssa sovitusta lenkistä on paljon hankalampaa luistaa, ja vaikka joskus yrittäisikin niin kaveri tsemppaa lähtemään silti jos syynä on vaan ”ei oikeen jaksaiskaan tänään”.

    No, eipä nämäkään aina toimi, mutta jotain lisäkikkoja on aina pakko keksiä tai sohva kutsuu :D

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s