hikikinkku · Pohdintaa

Koululiikunta nujersi liikunnan ilon

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Liikunnan riemua!

Itse en ole kuulunut niihin ihmisiin, joille liikunta on ollut tie, totuus ja elämä. Lapsena kiipeilin kyllä puissa ja rakentelin lumesta milloin mitäkin, mutta jo ihan penskasta asti olen vihannut esimerkiksi juoksemista. Osasyynä varmasti se, että vasta 17-vuotiaana todettu synnynnäinen rasitusastma teki juoksemisesta raskasta ja huomasin jo varhain olevani ”huonommassa kunnossa” kuin muut, koska en jaksanut juosta enkä hiihtää yhtä pitkää matkaa yhtä kovaa kuin luokkakaverit. Kai sain silloin taottua päähäni ajatuksen siitä, etten ollut liikunnallinen, vaikka loistin kuulantyönnössä ja 60 metrin juoksussa :D Peruskoulun liikuntatunneilla tehtiin tarpeeksi selväksi se, että ainoaa oikeaa liikunnallisuutta on jaksaa hiihtää marraskuusta huhtikuuhun ja juosta loput vuodesta.

Jossain yläasteen aikana huomasin, että lihaskuntotreeni kiinnostaa minua huomattavasti enemmän kuin lenkkeily. Väänsin iltaisin vatsalihaksia ja nostelin neljän kilon puntteja like a boss. Ysiluokan kuntotestissä vedin erinomaiset jokaisesta lihaskunto-osa-alueesta ja opettaja sanoi päin naamaani ”taisit kyllä huijata tai teit liikkeet väärin”. Väitän, että en todellakaan tehnyt mitään väärin; kaltaiseni juoksutaidoton pallon pelkääjä kun ei vaan mahtunut kyseisen opettajan laatikkoon liikuntatestimenestyjäksi.

Liikunnan numeroni on aina ollut 8 ja se on ihan ansaittu. En itsekään olisi antanut itselleni yhdeksikköä, koska lajiosaamiseni ei ole koskaan ollut kummoinen ja asennettakin olisi voinut petrata. Tuo kahdeksikko omassa 9-10 -todistuksessani vaan erottui selkeästi ”huonona” numerona ja vahvisti omaa käsitystäni siitä, että liikunnallisesti olen aivan onneton ja surkea.

Lukion liikuntatunneilla oli jo mukavampaa, koska opettaja oli välillä eri kuin tuo yläasteen aikainen. Hän saattoi päästää halukkaat välillä jopa lukion saliin reenailemaan jos sähly ei kiinnostanut. Ja sillä liikunnan valinnaiskurssilla, jolla olimme minä, ”Tiina” ja 22 poikaa, ei todellakaan sähly kiinnostanut. Vieläkin muistan miltä tuntuu saada se pallo tuhannen mailin tuntivauhdilla toistuvat naamaan, takamukseen, takaraivoon ja ranteeseen.
Tämä mukavampi liikunnanope tosin onnistui sanomaan yleisurheilutunnilla, että ”Jennyn onkin hyvä ottaa voimaa reisistä, kun hänellä on jotain mistä ottaa!” 16-vuotiaan tytön päässä tuo kääntyi lauseeksi ”Jenny on hirveä läski ja kukaan poika ei halua häntä ikinä koskaan miksikään muuksi kuin kuulantyöntösparraajaksi”.

Nykyään onneksi asenne liikuntaa kohtaan on muuttunut/muuttumassa kouluissakin. Suorituksia ei enää niinkään mitata, vaan keskitytään osallistumiseen. Tärkeintä on, että liikkuu ja löytää ne omat lempilajinsa ja vahvuutensa. Siitä on hyvä sitten lähteä kehittämään heikkouksiaan ja rohkeutta kokeilla eri lajeja. Omalla kohdallani kehitän heikkouksiani (kestävyyskuntoa) lähinnä kesäisin ja silloinkin pitkin hampain. Mutta nyt niiden kehittäminen on mielekkäämpää, koska ymmärrän sen, ettei puolimaratoniin pystyminen tee minusta liikunnallista. Se tekisi minusta vain liikunnallisemman.
Tosin tämän hetkinen tavoitteeni on vaatimattomat 3 kilometriä yhtäjaksoista juoksua. Hamassa tulevaisuudessa tähtään viiteen ja se saa riittää. Sitten voiskin soittaa parille eläköityneelle opettajalle ja kysyä ”joko nyt kelpaan?”

SEURAA HIKISTÄ KINKKUA
BLOGLOVIN’ BLOGIPOLKU |BLOGIT.FIINSTAGRAM FACEBOOK
Snapchat: jenskysii

***************Loppumainontaa*****************

Sportamoren talviloma-ale vetelee viimeisiään ja nyt tuotteita lähtee puoleen hintaan. Lähinnä treenivaatteita kaikille sukupuolille ja ikäryhmille!

 

14 thoughts on “Koululiikunta nujersi liikunnan ilon

  1. Mä taas tykkäsin aina koululiikunnasta, mutta sen jälkeen liikkuminen on ollut enemmän tai vähemmän pakkopullaa. Miten muuten päädyit valitsemaan liikunnan valinnaisaineeksi, jos et edes tykännyt koululiikunnasta? :D

    Tykkää

  2. Ala-asteella oman liikunnan iloni tappoi vanhempi opettajarouva, joka toimi myös liikunnanopettajana. Liikuntatunnilla opettaja antoi tamburiinilla rytmiä ja meidän piti kävellä ja ojennella itseämme kauniisti ja tehdä jotain ikivanhoja jumppaliikkeitä ja talvella toki hiihdettiin. Ylä-asteella onneksi liikuntaa opetti mahtava nuori nainen, joka toimi ohjaajana eräässä liikuntakeskuksessa. Kokeilimme eri lajeja ja numerokin annettiin osallistuvuuden ja asenteen perusteella. Olen kyllä aina liikkunut, mutten ole ehkä ollut kuitenkaan liikunnallinen ja ylä-asteella oli kiva huomata, että vaikka onkin vähän kömpelö tai pyöreämpi, opettaja kannustaa ja huomio että yrität ja olet mukana.

    Tykkää

  3. Postaa joskus treenikassi ja sen sisältö!!!? Ja kerro/kuvaa treenivaatteista! Minkä mukaan valitset vaatteet milloinkin, onko eri fiiliksellä eri vaatteet, vai vaikuttaako se mitä treenaat vaatevalintaan? mitkä on lempparit, mitä on hankintalistalla…..

    Tykkää

  4. Koskaan ei lakkaa ihmetyttämästä ihmisten kammottavat liikuntatuntikokemukset.
    Kiitän universumia siitä, että mulla oli yläasteella ihana ja kannustava liikunnanope! :D Ilman sitä en olisi koskaan varmaan kokeillut omatoimisesti mitään lajeja, kuten jumppia. Lukiossa sitten olikin sitä perinteistä ketkumaista meininkiä, jossa liikunnanope pääasiassa tsemppaa vain niitä jo valmiiksi paljon liikuntaa harrastavia tyttöjä, mutta onneksi mulla oli yläasteelta omaksuttu hyvä asenne alla, niin selvittiin siitäkin! :D

    Tykkää

  5. Mä tykkäsin koulun liikunnasta noin pääsääntöisesti, mutta se että tyttöjä ja poikia kohdeltiin eri lailla oli kyllä TODELLA ärsyttävää! Itse pelasin lentopalloa ja olin muutenkin suht liikunnallinen. Tyttöjen liikuntatunnit oli lähinnä jotain keppijumppaa ja telinevoimistelua, treenattiin tekniikkajuttuja ja venyteltiin jne. Pojat teki aina verhon toisella puolella just sitä mistä tykkäsivät. Eli huusivat opelle: ”pelataan futista” ja niiden ope sitten istui tunnin tuolilla katsomassa kun pojat pelas. Oli ikään kuin tytöille ja pojille oikeat ja soveliaat lajit ja käsitykset liikunnasta. Olis voinut pojillekin tehdä hyvää jo koulussa oppia esim. kehonhuollosta…

    Mutta ymmärrän hyvin tuon koululiikunnan asenteellisuuden: toivottavasti se ei enää ole tuollaista vaan enemmän kannustavaa. Me itse asiassa ehdotettiin joskus omaa lajia koulun talviurheilupäivään. Vaihtoehdothan oli ne perinteiset: hiihto ja lätkä. Ja jos ne ei kelvanneet niin piti kävellä joku saamarin pitkä lenkki (ope oli tietty matkalla valvomassa). No onpa iloista liikuntaa! Mä ja pari kaveria kysyttiin että eikö vois mennä pulkkamäkeen? Saatiin lupa ja sinne tuli paljon muitakin. Kyllä oli hauskaa ja hiki tuli :D

    Tykkää

  6. Nykyisistä liikuntaharrastuksistani ei voisi mitenkään arvata, että vihasin liikuntatunteja sydämeni pohjasta koko peruskouluajan. Inhoan pallopelejä ja joukkuelajeja yhä edelleen. Mä en käsitä, miksi oi miksi, kaikkien pitäisi kokeilla kaiken maailman lajeja. Eikö koulun liikuntaryhmät voitaisi jakaa oppilaiden mielenkiinnon perusteella? Saisivat pallon perässä juoksevat pelata keskenään ja me perinteikkäämmässä naisvoimistelussa paremmin viihtyvät touhuta keskenämme.

    Kuntosalit ja liikuntasalit täyttyvät ihmisistä, jotka maksavat bodypumpeista, joogasta ja ihan tavallisesta kuntosalitreenistä. Miksi sellaista ei tarjota jo koulussa? Eikö olis tärkeetä saada kaikki liikkumaan? Itselleni tuli lähinnä kylmä, kun yritin pysyä mahdollisimman kaukana lentävistä palloista.

    Tykkää

  7. Haha.. Tuo on niin totta pohjosen kouluissa että marraskuusta huhtikuuhun liikuntatunneilla ei ollut mitään muuta kuin hiihtoa! Nuorempana inhosin hiihtoa, mutta nyt kun vähän etelämmässä asun niin pitää aina ajaa pohjoiseen viikonlopuksi, että pääsee kunnolla hiihtään :D

    Tykkää

  8. Hienoja kirjoituksia laadit aina, tässä taas yksi loistava!
    Koululiikunnan kilpailuhenkisyys ja tulospainotteisuus, kärttyiset opettajat ja teiniyden epävarma olo omassa kropassa saivat minut vihaamaan liikuntaa ja pitämään itseäni epäurheilullisena sohlona. Onneksi liikunnan ilo löytyi aikuisiällä. Lohdullista kuulla, että nykyään painopiste on muualla kuin tulosten mittaamisessa ja kyttäämisessä.

    Tykkää

  9. Niin totta! Koululiikunnasta on jo useita vuosia, mutta ”traumat” on jäljellä. Onneksi asioita voi löytää omin päin uudelleen ja vaihtaa sen inhon iloksi ja intohimoksi.

    Tykkää

  10. Amen! Mäkään en yhtään tykänny koululiikunnasta, en yhtään ollut liikunnallinen (tai ehkä olisin ollutkin jos olisi harjoitettu jotain muuta kuin hiihtoa ja pesäpalloa….) Cooperin testi on kyllä loistava, kuka se sanoi että ihan sama kun pidettäisiin japanin kielen koe joka kevät vaikkei ole opiskeltu japania yhtään :D nykyään opiskelen liikuntatieteellisessä, ja edelleen mua vähän pelottaa nyky lasten puolelle, koska liikunnanopettajiksi hakeutuu lähinnä niitä jotka ovat urheilutaustan omaavia ja tykkäävät liikunnasta. Toivottavasti osaavat silti katsoa asioita myös niiden ei liikunnallisten lasten kannalta… :)

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s