Pohdintaa

Iltamiete ystävyydestä

Ystävyys lapsena oli yksinkertaista ja helppoa. Sitä alettiin vain leikkiä yhdessä jos satuttiin asumaan samoilla kulmilla tai olemaan samassa paikassa samaan aikaan. Ja jos ystävä ärsytti, hänet pystyi ajamaan katuharjan kanssa poissa omalta pihalta (kuten tein kummilapseni äidille reilut kaksikymmentä vuotta takaperin.)

Aikuisena ystävyys on erilaista. On mahdollisuus vähän valita kenen kanssa leikkii ja parhaimmat kaverit pysyvät samoina vuosien ajan eivätkä vaihdu viikottain. Osa ystävistä säilyy lapsuudesta saakka kuvioissa, osa jää mukaan koulumatkalta, osan kanssa löydetään yhteinen sävel, kun satutaan olemaan samaan aikaan samassa paikassa pussailemassa eri miehiä ja päätetään, ettei sitten kerrota muille, että oltiin täällä, ja jotkut voivat löytyä nykyään myös bittiavaruudesta.

Ei varmaankaan tule yllätyksenä, että ystävänä olen neuvoja. Osaan kuunnella, mutta minun on mahdotonta olla kertomatta omaa mielipidettäni tai kehitysehdotustani asiaan. Tämän vuoksi epäilen hakeutuneeni kyllä oikealle alalle: joskus olen vielä opo ja sitten neuvon KAIKKIA ja AIKAVARAUKSELLA. Neuvoni ovat kuitenkin ehdotuksia, hajatelmia ja omia näkemyksiäni. Ne eivät ole ehdottomia käskyjä, joiden noudattamatta jättäminen johtaa – jos ei nyt ihan kadotukseen – niin ainakin WhatsAppin estolistalle. Minun on pakko sietää se, etteivät ihmiset elä omaa elämäänsä niinkuin minä heidän elämäänsä eläisin. Päätöksiäkään en voi kenenkään puolesta tehdä, koska en ole valmis kantamaan vastuuta tai ottamaan kunniaa jos toisen puolesta tekemäni päätös on väärä tai oikea. Jokainen on oman elämänsä herra, ei ystävän pidäkään sitä rajoittaa.

Mutta tarvitseeko ystävän olla kaikesta samaa mieltä? Onko hyvän ja aidon ystävän merkki se, että hän katselee hiljaa vierestä, kun toinen astuu jälleen yhteen maamiinaan. Ja jos hän ehdottaa, että josko vaikka etsittäisiin kiertoreitti, ostetaan miinaharava tai painutaan helevethin täältä, niin pyydetään olemaan kommentoimatta,  koska tosiystävä tukee ojassa ja allikossa ninjamaisella äänentuotolla. Se on raskasta. Se on todella raskasta pelätä toisen puolesta ja turhauttavaakin, kun tietää, ettei voikaan eikä saakaan sanoa tai tehdä mitään. Voi vaan toivoa, että kaikki menee hyvin. Mutta yhtä raskasta se on katsoa sitä onnellista miinakentällä loikkimista, kun ei voi tietää, että vieläkö tulee yksi räjähdys vai joko kaikki on saatu purettua uhrilahjan avulla. En voi kannustaa ketään hyppimään miinäkentällä silmät sidottuina. Aivan varmasti juoksen paikalla keräilemään palasia JOS täytyy, mutta en voi hyvällä omalla tunnolla olla vieressä taputtamassa rytmiä ennen kuin voin olla varma, että pelto on onnellista hyppimistä varten turvallinen.

406420_444783362231001_796528036_n

Ja voiko ystävä sellaista vaatiakaan? Jokainen varmasti tietää, että on raskasta ja kuluttavaa olla joskus tukipilari toiselle jos toinen käy läpi vaikeaa elämänvaihetta tai kriisiä. Hädän hetkellä totta kai pitää ollakin paikalla, mutta pitää osata pitää kiinni myös omista rajoistaan ja hyvinvoinnistaan ja todeta, että ei pysty tähän ainakaan yksin. Toistamaan samoja lauseita kerta toisensa jälkeen. Kuulemaan samat syytökset kerta toisensa jälkeen. Pelkäämään, että toiseen sattuu ja toinen luulee, että toivonkin hänen räjähtävän miinakentällä vain siksi, että pääsisin hihkumaan olevani oikeassa. Ei. Minä toivon olevani väärässä. Toivon, että ystäväni ovat onnellisia ja heidän toiveensa toteutuvat. Mutta en minä voi olla täydellinen ystävä jos se vaatii sitä, että minun pitää olla ystävä tietyllä tapaa: taputtaa rytmiä, nyökytellä ja ihkutella, kerätä palasia, lohduttaa ja tukea, taputtaa rytmiä, nyökytellä ja ihkutella, kerätä palasia, lohduttaa ja tukea, taputtaa rytmiä, nyökytellä ja ihkutella, kerätä palasia, lohduttaa ja tukea…

Ei. Minä taputan rytmiä, nyökyttelen ja ihkuttelen, kerään palaset, lohdutan ja tuen, katselen varovasti sormien raosta, kannustan ja pidän peukkuja pystyssä, kerään palaset, lohdutan ja tuen, varoittelen, pyydän harkitsemaan ja rukoilen Kaikkivaltiasta, kerään palaset, lohdutan ja tuen. Ja sanon, että palaan miinakentän laidalle sitten, kun siellä on useampi viikko loikittu ilman räjähdystä. Mutta jos sitä ennen pamahtaa, olen paikalla. Totta kai. Aina. Satoi tai paistoi. Ja voin olla paikalla myös ihan hiljaakin. Mutta tukea loikkimiselle ei heru.

Seuraa Hikikinkkua
Facebook | Instagram | Bloglovin | YouTube
Snapchat: jenskysi

One thought on “Iltamiete ystävyydestä

  1. Tää oli mielettömän hyvä teksti!

    Itse tosin keräsin tuossa viime vuonna yhdet palaset miljoona kertaa, ja loppua ei näkynyt, joten oli luovutettava. Pahaltahan se tuntuu, mutta ei (kai) kukaan voi elää elämäänsä vain sitä varten, että keräilee niitä muiden palasia.

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s