Mie · Yleinen

Vuosi 2017 ja kuinka siitä taidettiin selvitä

Jos vuosi alkaa sillä, että aloitetaan keskustelu aiheesta ”Onkohan meillä oikeasti yhteistä tulevaisuutta?” niin kyllähän siitä jo aavistaa, ettei siitä vuodesta ainakaan parempaa tule kuin edellisestä, joka alkoi vesirokolla.

Toivon, että kulminaatiopiste oli jouluaattoaamuna, jolloin kuulin ehkäpä läheisimmän miespuolisen sukulaiseni menehtyneen mutta toki tässä on vielä huominen päivä aikaa. Minimoin mahdollisuudet hirveyksille ja pysyn kotona. Kyllä, olen lukenut, että ihmiselle vaarallisin paikka olla ON kotona (tai sarvikuonojen aitauksessa) mutta silläkin uhalla… En vaan jaksa tehdä mitään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
”Kuvaa mennyttä vuottasi kuvalla”

Vuoden 2017 teemasana voisi olla ”Sinnillä”. Siltä se on tuntunut. Tammikuusta toukokuuhun painoin opiskelujani kasaan hirveällä vauhdilla ja hirveän hyvällä keskiarvolla ja aloin jo maaliskuussa ajatella, että jaksan tätä vain siksi, että olen päättänyt ajatella myöhemmin. Sitten tuli ero, joka ei alkuun tuntunut missään, koska… Noh… Päätin ajatella myöhemmin.

Sen jälkeen muutto Joensuusta Ikaalisiin, jossa maallinen omaisuuteni oli pakattu valmiiksi jätesäkkeihin ja pahvilaatikoihin. Olin vieraana omassa kodissani, kämppikseni entisen elämäni rakkauden kanssa. Hyvissä väleissä, mutta pahasti jumissa. ”Mikäs tässä”, totesin ja päätin ajatella myöhemmin, vaikka aloin jo aavistella, että nyt jos tämä vuosi ei tästä helpotu niin taipumukseni depressiivisyyteen pamahtaa päälle.

Hain töitä. Ajoin kahdessa viikossa kolme tuhatta kilometriä epäergonomisella autolla. En saanut edes kutsua haastatteluun paikkoihin, jonne oletin pääseväni tuosta noin vain, mutta sain töitä. Kolmesti. Onneksi yksi sellaisesta paikasta, jonka halusinkin. ”TÄYSILLÄ!”, karjaisin ja päätin aloittaa työt mahdollisimman pian. Entäs sitten, jos minulla ei ollut vielä asuntoa, ei huonekaluja eikä aavistustakaan, miten saan tavarani Ikaalisista Rovaniemelle? Viikon majailin tutullani, totuttelin uuteen työhöni, sain avaimet kämppääni ja istuin pari viikkoa ilman ainuttakaan huonekalua kissojeni kanssa. Sen jälkeen tulivat pahvilaatikot. Muutaman viikon sisällä siitä huonekalut. Rahaa kokoajan nolla euroa, koska lähes kaikki piti ostaa uusiksi, luotto tapissa, onneksi on äiti.

Kesä meni sumussa ja töissä. Työpaikka osoittautui niin ihanaksi kuin oletinkin, mutta astettain mieli hiipui. Aloin käsitellä eroa, aloin eristäytyä ihmisistä, aloin leikkiä jälleen ruualla. Ymmärsin, että nyt täytyy ennakoida, koska kaamos tulee ja se on Rovaniemen korkeudella vähän eri maata kuin Ikaalisissa. Ennakointi oli tarpeen, kun aika pian sitten selvisi, että lähisukulaiseni oli sairastunut. Hyvä ennuste, ikävä sairaus.

Tein liikaa töitä, leikin ruualla. Syömishäiriö puski päälle, itseinho siinä mukana vahvasti. Kaupassa käyminen alkoi ahdistaa. Kuntosalilla alkoi ahdistaa. Aloin nukkua 10-14 tuntia öisin. Menin nukkumaan usein jo seitsemältä illalla. Syksy pimeni. Ostin kirkasvalolampun. Vedin D-vitamiinia kaksin käsin, sain reseptin.

Sitten toinen lähisukulaiseni alkoi epäillä sairautta, mutta ei halunnut mennä lääkärille. Kannustimme siihen. Hän totesi, että kyllähän sitä varmasti johonkin hoitoon pääsisi jos jokin sairaus olisikin. Minä tyypillisen tapaani totesin, että ”no, ainakin saattohoitoon”. Joitain viikkoja eteenpäin, ja saattohoitoon hän päätyikin. Koin itseni hyväksi ihmiseksi kannustavien sanojeni vuoksi. Lakkasin nukkumasta. Menin nukkumaan yhä aikaisin, heräilin jatkuvasti ja heräsin myös aikaisin. Marras-joulukuussa ei ollut montakaan päivää, että olisin nukkunut yli kolmeen aamuyöstä.

Tein liikaa töitä, aloin vetäytyä ihmisistä. En jaksanut ihmisiä. Töissä juuri ja juuri, mutta ärsytyskynnys oli hyvin matala. Hymy erittäin epäaito. Olin tylympi, ikävämpi ihminen, kaikin puolin epäonnistunut. Kaikessa. Etenkin oman pääni sisällä ja peilissä. Kaupassa käymisestä alkoi tulla mahdoton tehtävä. Lopulta yksi iltapäivä töiden jälkeen kiersin pientä kauppaa puolituntia, jäin tuijottamaan jotain salsapurkkia ja olin varma, että kuolen siihen paikkaan. Jotenkin sain sen pakokauhun aisoihin, pääsin autolleni ja jonkin ajan päästä ajoin kotiinkin.

Ja seuraavana päivänä töihin. Sinnillä. Lääkäri suositteli sairaslomaa. En suostunut. Lopulta lääkärikin suositteli, että pidän arkirytmistä kiinni. Tiesin itsekin, että loppupeleissä arki, rutiinit ja aika auttavat etenkin kun työ on mieluista.

Sinnillä olen nyt tässä. Pyhitän tämän 10 päivän joululoman levolle. Ja tiedän, että kymmenen päivää on liian vähän, mutta se on hyvä alku. Kahtena ensimmäisenä päivänä nukuin 16 tuntia kumpanakin. Nyt jo vetelen normaaleja yöunia ja toivon, että ne jatkuvat kun työt alkavat.

Vaikka lähisukulaisen kuolema tuntuu pahalta, niin tavallaan se myös helpotti. Ei tarvitse enää odottaa ja miettiä, ehtiikö enää käydä tapaamassa vaiko ei. Ja kuolema oli itsessään ”hyvä” ja niin nopea, ettei pahaa vaihetta kestänyt kauaa. Ei tarvinnut viikko-, kuukausi- tai saatika vuositolkulla maata sairaalassa.

Ja samalla kuolema ja vakavat sairaudet auttavat laittamaan omaa elämää perspektiiviin. Minullahan on tällä hetkellä kaikki ihan hyvin, vaikka olenkin väsynyt. Ja masentunut.

Katson tulevaa vuotta optimisesti. Ja tätäkin vuotta tulen joskus katsomaan hyvinkin rakastavin silmin, vaikka nyt lähinnä toivon, että se olisi jo ohitse. Ja kohtahan se on. Vuorokausi ja alkaa uusi vuosi ja silloin jaksan taas hieman paremmin.

Koska minullahan on kaikki oikein hyvin juuri nyt. Parantamisen varaa toki on runsaasti mutta niin on sinniäkin.

Seuraa Hikikinkkua
Facebook | Instagram | Bloglovin | YouTube
Snapchat: jenskysi

9 thoughts on “Vuosi 2017 ja kuinka siitä taidettiin selvitä

  1. Voi ihana Jenny! Koko sydämestäni toivon sulle levollisempaa ensi vuotta! Sun sinnikkyyttesi on aina välittynyt tänne blogisi lukijoille, olipa aihe ollut mikä hyvänsä. Sen ja uskomattoman huumorisi avulla selviät mistä vaan! Kaikkea hyvää vuodelle 2018 <3

    Tykkää

  2. Jopas oli vuosi… kiitos kun jaoit sen meille. <3 Toivottavasti 2018 tuo mukanaan terveyttä ja sitä, että elämä vie eteenpäin omalla painollaan, ilman tarvetta sinnitellä.

    Tykkää

  3. Aikamoista, ei voi muuta sanoa. Toivotavasti tuleva vuosi kohtelee sinua ansaitsemallasi tavalla, Jenny, eli tuomalla valoa ja iloa elämääsi <3 Kiitos siitä, että jaksat edes sillokn tällöin kirjoitella ajatuksiasi myös tänne blogiin. Olen seuraillut sinua (kuinka pelottavalta sain tuon kuulostamaan) viime vuosina niin blogisi ja instagram-feedisi kautta. Sinä (ja kissasi!) olette tuoneet niin naurua kuin syvempiä ajatuksiakin minun, täysin tuntemattoman, elämään, että pakko sinunkin on jossain vaiheessa saada enemmän hyvää osaksesi. Kaikkea hyvää, ja parempaa uutta vuotta! :)

    Tykkää

  4. Pitkään sinun blogia (blogeja) lukeneena osasinkin jo somekäyttäytymisesi vuoksi odottaa jotain tällaista. Olen blogikentällä seurannut sinua pidempään kuin ketään muuta, iloinnut onnistumisista ja surrut vastoinkäymisiä. Ihan koska olen saanut teksteistäsi iloa, lohtua, voimaa, naurua, vertaistukea ja vuosien saatossa on tullut sellainen olo, kuin tuntisin sinut lähemminkin (nykyajan blogiharha, välillä niin voimakas että jos näkisin sinut jossain, saattaisin kävellä kysymään ”Hei Jenny, mitä kuuluu” :D paitsi että oikeasti en tule, koska olen kuolettavan huono uusissa sosiaalisissa tilanteissa ja tämä ”et tunne minua mutta minä luen blogiasi ja kuvittelen tuntevani sinut” -konteksti ei yhtään helepota asiaa… :D)

    On ollut ankeaa, kun tietää, ettei oikein voi olla mitenkään avuksi vaikka haistaa, että kaikki ei ole hyvin, mutta onneksi sinulla on omat läheisesi, jotka toivottavasti hoitavat sen puolen meidän tuntemattomien puolesta! Tämän kommentin myötä haluan lähettää lämpimiä ajatuksia sinulle ja toivoa sekä toivottaa parempaa uutta vuotta 2018!

    Loppuun haluan siteerata vielä pätkän eräästä tsemppiviestiä, jonka itse olen saanut vaikeassa paikassa läheiseltäni eli ”pakko vain uskoa, että paistaa se aurinko vielä joskus risukasaankin ja kun paistaa, niin paree paistaa ihan helevetin kirkkaasti!”

    Tykkää

  5. Heippa, minulla on samanlaisia mietteitä kuin edellisellä kommentoijalla ja tämän postauksen lukemisen jälkeen on ihan pakko sanoa jotakin. Mie muistan kuinka aloin sinun blogia lukea äitini innoissaan linkattua mulle Hikikinkun saatesanoin: ” tää tyär on ihan samantyylinen ku sie, ja son vielä Lapista kans!” Kipuilin silloin pahasti omien liikakilojeni, treenaamisen ja elämäntapasinkkuuden kanssa, ja sain tosi paljon voimaa sun huumorista ja rohkeudesta jakaa asioita rehellisesti ilman sitä perinteistä blogikiiltokuvaa. Jaat meidän kanssa aidosti itsesi niin, että me suretaan ja nauretaan yhdessä sun kanssa – samalla kun mietitään, et ei vitsit, en mie ookkaan ainoo joka käy näitä asioita läpi, ja eii just noinhan mieki aattelen. Se on ainaki mulle ollu tosi tärkeetä, niin iso kiitos siitä. <3
    Sie oot just mahtava semmosena ku oot, ja eikö sitä sanota et välillä pitää käydä ihan vitun pohjalla et voi taas nousta ylös ja nähdä kaikki värit kirkkaammin. Jaksat taistella tietä eteenpäin kolmemetrisessä lumihangessa säkkipimeessä ja se on helvetin hienoa. Joka kerta susta tulee vahvempi. Haluun lähettää sulle kaikkea hyvää: lämpimiä teekupposia, niin hyvää kahvia et pitää hetkeks laittaa silmät kii ja huokaista, uusia biisejä jotka menee ihon alle ja pistää tanssiin ja semmosia jotka saa itkeen tuskaa ulos just oikeel tavalla, ikkunashoppailua ja guilty pleasure hankintoja jotka ei ansaitse nimikettään koska niitä oikeesti haluaa, uusia ideoita jotka saa innostuu niin paljon et ei pysy housuissaan, treenejä joista nauttii ja jotka saa olon supernaiseksi, pitkiä rentoja aamuja, kissan kehräystä ja onnen hipsusia. Kyllä se siitä, vaikka onkin ihan paska sanonta mut ironialla höystettynä sekin voimauttaa.

    Tykkää

  6. Olen lukenut blogiasi ties kuinka kauan, kun se oli Ikisinkku ja bloggerin puolella. Mukavaa kuulla kuulumisia, vaikka ne eivät kauhean hilpeitä ole. Toivotan jaksamista uuteen vuoteen!

    Tykkää

  7. Oot sä kyllä rohkea.. Kunnioitan kovasti sitä että kerrot näin henkilökohtaisista asioista blogissa. Vaikka näitä on ikävää lukea, koska selvästi sulla on ihan hitokseen rankkaa, niin on silti upeaa että pystyt kirjoittamaan! En osaa muuta sanoa, kuin tsemppiä ja voimia!

    Tykkää

  8. Oot sitkeä mimmi! Olen pitkään lukenut blogiasi ja samaistuin humoristisiin juttuihi jo Ikisinkku-blogin aikoihin. Samaistuin tuohon hetkeen, kun kaupassa pysähtyy tuijottamaan salsapurkkia ja tuntuu, ettei tästä ole ulospääsyä. Olen pitkään opiskellut työn ohessa ja on ollut työkuvioissa muutoksia, ajoin itseni burn outin partaalle. Sairaslomaa olisin varmasti tarvinnut, mutta koin samoin, että työt pitävät arjessa kiinni. Olo on yksinäinen välillä, ystäväpiirin ”vanhapiika”, kun olen :b. Varsinkin ne vanhempien ihmisten kommentit perheettömyydestä alkavat välillä ärsyttää. Koska perheettömyys on osittain oma valintani.

    Mutta summa summarum, vaikeat ajat vahvistaa ja sitä tajuaa mistä kaikesta sitä selviytyykään. Toivotaan, että vuosi 2018 on positiivisempi vuosi meille molemmille! Fall down seven times, stand up eight!

    Tykkää

  9. Koettelipa vuosi 2017 sua! Tuossa tilanteessa pelkkä selviäminen on enemmän kuin tarpeeksi. Kiitos, että jaoit nämä kokemukset myös meille lukijoille. Uskon, että moni saa rohkeutta olemaan myös itsekin avoimempi vaikeista asioistaan ja näin saavan siihen myös helpotusta.

    Ihanaaa jos pian jää energia enemmän kirjoittamiselle, oon kaivannut sun nokkelia, viihdyttäviä ja opettavaisia postauksia! Oot huippu!!!

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.