Bodylove

Voiko läskiä rakastaa?


Mansikkapilvi kirjoitti jopa hieman provosoiva tekstin siitä, kuinka ei voisi koskaan seurustella ylipainoisen/ei-liikkuvan ihmisen kanssa.

Periaatteessa ymmärrän häntä. Omakin miesmakuni on painosta riippumatta liikunnallinen, koska kyllähän se kuntosali- tai vastaava harrastus näkyy jos jonkinmoinen kilomäärän altakin. Mutta sen verta olen elämäni aikana miehiä kolunnut (😂), että tiedän mikä lopulta ratkaisee: huumorintaju, Pilke silmäkulmassa, luotettavuus, yhteiset arvot ja unelmat…

Oma avopuolisoni on liikunnallinen mies ja se näkyy hänessä hyvänä ryhtinä, leveinä hartioina ja äijjäreisinä. MUTTA koska hänellä on sellainen mystinen kuvakaksari (näkyy VAIN valokuvissa) niin jotenkin oletin ennen tapaamistamme, että hän on vähän pyöreä ja alkuun se hirvitti. Onneksi katsoin peiliin ja tajusin, että A) ei tässä mikään vinkuheinä kyllä olla itsekään ja B) mitä hemmetin väliä millään leualla on siinä vaiheessa, kun toinen saa sinut jo Tinderissä nauramaan ja jaksaisit chattailla hänen kanssaan läpi yön. Kun toiselle voi laittaa viestiä ihan koska vain, eikä tarvitse miettiä ollenkaan vaikuttaako tyrkyltä. Kun toinen laittaa sinulle jo parin päivän viestittelyn jälkeen aina ”huomenta” ja ”hyvää yötä”-viestejä ja kertoo kuulumisiaan tämän aivan kuin olisi kertonut niistä aina. Kun vaan tulee sellainen ”ei saaaaatana nyt ikisinkkua viedään”-olo ensimmäistä kertaa IKINÄ.

Niin… Ei sillä rasvaprosentilla ole merkitystä. On ihanaa, kun saa rakastaa ihmistä, joka on sellainen kuin on ja joka rakastaa sinua sellaisena kuin sinä olet. Wilhelm käsittääkseni myös piti minuakin astetta timmimpänä mitä toki olin alle vuosi ennen tapaamistamme ollut. Sitten tuli kilpparin vajaatoiminta, burnout ja mitähän muuta shittiä ja äkkiä olin 20 kiloa painavampi ja menossa ensimmäistä kertaa tapaamaan unelmieni miestä, jolla EI OLLUTKAAN KAKSOISLEUKAA.

Onneksi minulla oli. Omani näkyy tosin vain luonnossa, ei koskaan kuvissa. Ja niin vain tuo mies rakastui minuun kun olin ”läski”. Ja en todellakaan vielä hyväksynyt omaa peilikuvaani. Vihasinvihasinvihasin sitä ja vihasinvihasinvihasin vartaloani kokonaisvaltaisesti. Sätin itseäni ja jatkuvaa väsymystäni. ja silti niiden parin viimeisen kuukauden aikana ennen diagnoosia (jolloin olin ns. kaameimillani) mies vaan tuli ja pysyi siinä.

Nytkin kun olen edelleen ”läski” (vihaan sitä sanaa, hirveän negatiivinen), niin tuolla se mies edelleen hyörii osana elämääni. Painoni on pudonnut mutta ei tule koskaan olemaan niissä mitoissa, missä olin aikana Ennen Häntä. Olen ymmärtänyt, ettei minun onnellisuuteni ja rakastettavuuteni ole kiinni siitä, kuinka kurrrrvikas olen. Eikä myöskään terveyteni. Nytkin olen verikokeiden mukaan täysin terve BMI 29.

Ja rakastettu monen ihmisen toimesta. Varsinkin omastani.

En pidä siitä, kun jotkut ihmiset puhuvat, etteivät voisi SIETÄÄKESTÄÄ itseään jos olisivat läskeinä. Etteivät voisi elää itsensä kanssa jos painaisivat enemmän kuin lääkäri suosittelee.

Miksi? Elämä voi tuoda eteen yllättäviä asioita, joille ei voi mitään. Ei kukaan voi luvata, ettei koskaan tule kohtaamaan sellaista mielentilaa/sairautta/lääkitystä/elämänmuutosta, jonka johdosta päätyy ylipainoiseksi. En minäkään halunnut lihoa, mutta tiedän nyt, ettei minulla ollut silloin ”vaihtoehtoa”. En jaksanut. En välittänyt. Olin vain niin tolkuttoman väsynyt ja umpikujassa ja masentunut. En pystynyt käymään salilla, koska ahdistuin ihmisistä, en jaksanut tehdä mitään, en välittänyt yhtään mistään mitä tein taikka söin. En olisi voinut tehdä siinä tilanteessa mitään toisin, kun apuakin hain kuitenkin kohtalaisen pian.

Että koitapa siinä olotilassa olla lihomatta pysähtyneen aineenvaihdunnan kanssa. Ajattelin minäkin ennen tuota, etten voisi SIETÄÄ itseäni läskinä. Sitten oli vain pakko sietää ja kappas vain, kappas vain (on kengässä verta) olinkin edelleen ihan siedettävä.

Herranen aika, olin edelleen sama ihminen! Ja minun on vaan pakko elää tässä kropassa.

Mindblooooooooow.

Väitän, että nyt kun siedän läskejäni niin olen muutenkin onnellisempi ihminen. En enää ressaa niin paljon kropastani, ruuista ja liikunnoista. Valintani teen hyvinvointi edellä ja tiedän olevani siedettävä näytti vaaka mitä hyvänsä. Suurin niistä on rakkaus ja suurinkin sitä rakkautta ansaitsee. Erityisesti itseltään.

SEURAA HIKIKINKKUA
Facebook | Instagram | Bloglovin | YouTube
Snapchat: jenskysii

 

Bodylove · Yleinen

Nenävihan jälkipuinti

IMG_5138

Kun napsimme tässä jokin aika sitten Punttimimmin kanssa kuvia, huomasin pitäväni erityisen paljon kuvista, joissa esillä oli sivuprofiilini. Tämä on asia, jota en vielä kymmenenkään vuotta sitten olisi uskonut mahdolliseksi, sillä nenävihani istui syvällä.

En oikein tiedä tarkkaa ajankohtaa, jolloin sain päähäni ajatuksen, että minun nenäni on muun muassa maailman suurin ja hirvein. Todennäköisesti tämä kyseenalainen totuus jysähti takaraivooni kun murrosikä alkoi siinä 12. ikävuoden kieppeillä tosissaan jyllätä ja jätin taakseni pienen, neljänkymmenen oppilaan kyläkoulun ja siirryin monen sadan oppilaan yläkouluun. En ollut ollut poikien suosiossa, mikä tuohon aikaan luonnollisesti tarkoitti sitä, että olin ruma ja kammottava. Siihen syitä etsiessäni tulin tulokseen, että olen aika paksu (olin täysin normaali) ja nenäni on isompi kuin joillain muilla.

MelkeinSivuprofiiliJärkkyä
(2004. Kuvatiedostin nimi ”melkeinSivuprofiiliJärkkyä”)

Kun tähän nousevaan epävarmuuteen lisättiin vielä se, että luokkani pojat tietyssä vaiheessa alkoivat huomautella nenäni koosta, niin en voinut enää kieltää totuutta. Nenäni ON maailman suurin ja hirvein. Vaikka olen jo moneen kertaan antanut anteeksi ja olen todella hyvissä väleissä yläkoulun luokkakaveripoikiini, niin edelleen nousee pala kurkkuun kun muistelen erästä kuvaamataidontuntia, jolloin he piirsivät pilapiirroksen sivuprofiilistani. En minä silloin sitä näyttänyt, kuinka paljon se oikeasti kolahti, mutta sen jälkeen en kävellyt koulun käytävillä enää kertaakaan pystypäin, jos sivuilla istui ihmisiä. Tein mitä ihmeellisimpiä säätöjä käsilläni, että sain ne nenäni peitoksi tai kuljin pää käännettynä milloin mihinkin suuntaan. Koska nenäni OLI maailman suurin ja hirvein, niin en halunnut aiheuttaa kenenkään verkkokalvoihin verenvuotoa näyttämällä sivuprofiiliani.

Seiska- ja kasiluokat olivat varmastikin ne pahimmat oman itsetuntoni kannalta. Ei ollut helppoa elää maailman suurimman ja hirveimmän nenän kanssa. Toivoin, että joutuisin johonkin onnettomuuteen, minkä vuoksi plastiikkakirurgin pitäisi muotoilla valtava klyyvarini uusiksi. Hetkittäin jopa suunnittelin, että yksinkertaisesti vain iskisin naamani täysillä johonkin. Taivaan kiitos niin järki kuin itsesuojeluvaistokin puuttuivat peliin. Kaikki nuoruusvuosieni typerät teot olisivat hävinneet heittämällä sille naurettavuudelle, että olisin väen vängällä murtanut nenäni.

Se olisi saattanut vaatia myös aika paljon. Ysiluokan koristunnilla sain kaverin kyynärpään täysillä suoraan nenäluuhuni. Verta ei tullut ollenkaan. En tiedä olisiko pienempi nenä kestänyt moista jymäystä ilman kunnon murtumaa. Nyt muistoksi jäi vain turvotus ja musta silmä. Yhdeksännellä luokalla alkoi muutenkin helpottaa. Kaikenlainen turha kiusaaminen puolin ja toisin alkoi loppua ja sain sitä kauan kaivattua huomiota vastakkaiselta sukupuolelta. Ehkä nenäni ei olekaan maailman suurin ja hirvein? Tai ehkä minussa on jotain, mikä sen kammottavuuden kumoaa?

En siltikään pitänyt nenästäni. En halunnut sen näkyvän oikein missään ja edelleen ahdistuin, jos esimerkiksi ihastukseni tai muu ”khuumis” istui luokassa/käytävällä niin, että näki maailman suurimman ja hirveimmän nenän edessään. Lukiossa olin jo aika sinut itseni kanssa, mutta edelleen pääkopassani ei ollut totuudenmukaista kuvaa tuulenhalkaisijastani. En esimerkiksi tunnistanut itseäni kuvista, joissa olin sivuprofiili esillä. Etsin ja etsin kuvista ihmistä, jolla on maailman suurin ja hirvein nenä ja kun sellaista ei ollut, olin aivan että WHATAAAA… Sitten kaverini näytti heti, että ”No tossahan sie nyt oot, hölömö” ja osoitti ihmistä, jolla oli ihan normaalin mittapuuhun mahtuva nenä.

Uskomatonta.

IMG_4812

Jos minut aseella uhaten pakotettaisiin tekemään viisi kauneusleikkausta, niin nenäni ei mahtuisi tuohon listalle. En muuttaisi siitä mitään. En, vaikka se onkin vino ja erottuva elementti naamastani.

En vastusta kauneusleikkauksia, mutta joskus elämä voi yllättää. Jos olisin 18-vuotiaana voittanut lotossa niin olisin aivan varmasti leikkauttanut nenäni. Vaikka olin jo aikuinen ja kohtalaisen sinut nahoissani. En todellakaan silloin olisi uskonut, että alle kymmenessä vuodessa nenästäni tulee yksi mieluisimmista piirteistäni. Huulitäytteet, silikonit yms. ovat vielä peruutettavissa, mutta peruuttamattomia leikkauksia ei kannata kiirehdyttää.

Toki itseltäni on toinen korva leikattu kun olin kutosella. Se leikkaus semisti epäonnistui ja olen edelleen hörökorvapuoli, mutta surprisesurprise, ei sekään enää haittaa. Ikä todellakin tekee ihmeitä.

Joten sinä nuori, jolla on maailman suurin ja hirvein nenä. On todennäköistä, ettei nenäsi ole sen suurempi kuin omanikaan ja ehkä vielä joskus se tulee olemaan ainoa nenä, mikä kasvoihisi sopii.

SEURAA HIKIKINKKUA
Facebook | Instagram | Bloglovin
Snapchat: jenskysii

 

08c975736b2b7e9b14d26cb214dcb838_puls_kauppa_flat

Pst! Hyvinvoinnin Tavaratalossa tällä viikolla -23% alessa PULS NUTRITIONIN -protskuvälipalat. Esimerkiksi nuo Snap-proteiinikeksit on jotain taivaallisen hyvää. Sain niitä kerran testiin (en muista muistinko kirjoittaa niistä, koska söin ne käytännössä heti). Samoin nuo Protein ja Preworkout Shotit totesin hyviksi. Näppärät pikalaturit esimerkiksi ennen treeniä! Tilatessasi käytä koodia PULS33 niin alennus tulee esille :)

 

Bodylove · Pohdintaa · Yleinen

Ikuisesti fiilis-dieetillä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eilen sivusin jo aihetta”fiilispohjaisesta elämäntavasta”. Varmasti monesta tuntuu käsittämättömältä, että joku ei osaa elää vaan ihan fiiliksensä mukaan, mutta nykyään kun kaiken maailman ruokavaliot, valmennukset ja lifestylet ovat inessä, niin ihminen nuoresta asti oppii ajattelemaan, ettei hän osaa itse tiedostaa, mikä on hänen omalle kropalleen parasta.

Vähän sama, kun jotkut bloggaajat eivät osaa olla kirjoittamatta liian pitkiä lauseita, vaan tunkevat jatkuvalla syötöllä konjuktioita pilkkujen perään, jotta jokainen lukija varmasti joutuu lukemaan lauseet kolmeen kertaan sisällön ymmärtääkseen.

Anyhow. Snapchatissa (@jenskysii) olen jatkanut vanhojen päiväkirjojen lukemista ja huomasin aika karusti, kuinka seiskaluokalla aloin seurata painoani. Painoin hirvittävät 62 kiloa ja kuulemma enintään saisin painaa 57 kiloa. Tuota mystistä 57:ää kiloa tavoittelin salaa vielä 12 vuotta myöhemminkin Bikini Challengessa. Jälkikäteen en voi ymmärtää, miten olen voinut ajatella, että alunperinkin vääristynyt tavoitepainoni on sama 13-vuotiaana ja 164-senttisenä kuin 25-vuotiaana ja 171-senttisenä? Jos olisin tuolloin jo hyväksynyt, että ehkäpä se oma hyvänolonpainoni aikuisena on siinä 70 kilon kieppeillä, niin en olisi missään vaiheessa tuhonnut dieettaamalla kilpirauhastani ja mielenterveyttäni ja hypännyt lähes 90 kiloon.

Jaoin blogini FB-sivulla keväällä tämän loistavan Sandra Aamodt’n puheen, jossa hän kertoo, miksi dieettaaminen ei yleensä toimi vaan saattaa johtaa pelkästään ”kehon luonnollisen painon” nousemiseen. ”Subtitles”-kohdasta voit valita suomenkielisen tekstityksen!

Video tekee hyvin selväksi sen, että ihminen on tehty taistelemaan nälkiintymistä vastaan. Etenkin osa meistä kerää vararavintoa tehokkaammin kuin ruskeakarhu. Samaten kehon ”luonnollinen paino” voi helpostikin nousta, jos kroppa kokee, että nälkiintymisen vaara on olemassa (toistuva kitudieettailu). Painon luonnollinen laskeminen on taas vähän haastavampi juttu, sillä ihmisen täytyy pysytellä noin vuosi tietyssä painossa, että keho hyväksyy sen uudeksi ”luonnolliseksi painoksi”. Ja jokainenhan tietää, kuinka vaikeaa laihdutuksen jälkeen on pitää paino samana. On vaan pakko syödä edelleen vähemmän mitä kuluttaa, ettei paino vahingossakaan humpsahda ennalleen. Vasta VUODEN tasaisen painon jälkeen kroppa alkaa kestää taas ”normaalia syömistä” ilman vararavinnon keruuta.

En epäile tätä hetkeäkään. Video avasi lopultakin silmäni sille, miksi hidas laihduttaminen totta vieköön vie parhaisiin tuloksiin. Puoli kiloa viikossakin voi olla liian nopea tahti, vaan keholle ystävällisempää on tiputella vaikka se 12 kiloa vuodessa jos niin suurelle pudotukselle tarvetta on. Itse olen hoikistunut ylipainon sisällä viime kesästä noin seitsemän kiloa, eli saman verran, minkä normipainon sisällä tiputin Bikini Challengessa kahdessa kuukaudessa. Kumpikohan muutos on pysyvämpää? BC:n jälkeen olin vuodessa lihonnut noin 25 kiloa. Nyt pystyn aika huoletta syömään välillä pizzaa ja herkutella, maata sohvalla ja olla laiska ilman, että paino humisee hurjaa vauhtia ylöspäin. Se pyörii aina noin kahden kilon marginaalissa ja on tullut tasaisesti alaspäin. En oikeasti muista, koska olen viimeksi pysynyt näin tasaisen samanpainoisena yhtä pitkään mitä nyt ja uskon, että tästäkin syystä kroppani voi paremmin kuin vuosiin. Verikokeidenkin mukaan olen täysin terve.

En usko enää koskaan, että nopea painonpudotus on selkeästikään lihavalle se terveyden ja hyvinvoinnin avain. Päinvastoin epäilen, että kaikki superdieetit, suurimmat pudottajat ja ”puolen vuoden täydelliset muodonmuutokset” ovat tehneet osallistujilleen enemmän hallaa kuin hyvää. Tietäähän sen siitäkin, että noihin osallistuu satoja ja tuhansia ihmisiä ja esiin nostetaan aina niitä muutamaa, jotka ovat onnistuneet pitämään painonsa normaalina. Mitäköhän on käynyt lopuille?

Jos menneestä voisin muuttaa jotain, muuttaisin sen, etten aloittaisi laihduttelua 13-vuotiaana. Mutta miten sen olisi saanut estettyä? Miten esimurkku saa niin hyvän itsetunnon, ettei usko muiden läskittelyjä ja median tyrkyttämiä ihanteita ja omaa sisäistä ääntään siitä, ettei ole tarpeeksi hyvä sellaisena kuin on?

SEURAA HIKIKINKKUA
Facebook | Instagram | Bloglovin
Snapchat: jenskysii