Bodylove · Pohdintaa

Häpeän kanssa salilla

23825198_333321387142178_4710947475756679168_n

Kerroin pari postausta taaksepäin siitä, kuinka syksyllä kuntosalilla oleminen on ahdistanut minua siinä missä kaupassakäyminenkin. Kun olo on ollut ihmisenä epäonnistunut, ruma ja lihava, niin kuntosali on vaan lietsonut tuota ajatusmaailmaa. Olen vertaillut itseäni muihin ja kuvitellut, että muita kiinnostaa meikäläisen katseleminen salilla.

Minua vaan hävetti. Hävetti tehdä yhtään mitään salilla. Hävetti, koska kunto on heikentynyt. Hävetti, koska en ole läheskään yhtä fitfashion mitä joskus olen ollut, hävetti, kun oletin tekeväni kaikki liikkeet päin prinkkalaa.

Oli helpompi olla käymättä salilla kuin käydä siellä. En voinut kuvitellakaan meneväni salille töiden jälkeen kun salilla oli kiireisin aika, illalla en jaksanut ja aamuisin vain harvoin sain itseni ennen töitä liikkeelle. Välillä sain, ja treenistä tuli ihan… Hyvä olo. Mutta treenatessa oli aina paha.

Juttelin asiasta myös psykologini kanssa ja keskustelimme pitkään häpeän tunteesta. Hän ehdotti, että ottaisin häpeän tietoisesti mukaan kuntosalille ja kauppaan. Kuvittelisin häpeän rinnalleni ja tuntisin tuon tunteen läsnäolon vähän kuin ”ulkopuolisena” itsestäni, näkymättömänä kumppanina.

Ihmiselle, jolla oli mielikuvituskaveri Pekka lapsena, tehtävä ei osoittautunut vaikeaksi. Ymmärsin myös, mitä tehtävällä haettiin takaa: kun en koita kätkeä tunnetta, se ei jää kurkkuun puristamaan.

Ja niin minä menin salille seuraavana päivänä häpeäni kanssa. Kuvittelin, kuinka tuo mykkyrässä kulkeva möykky on pukeutunut ylisuuriin vaatteisiin, välttelee katsekontaktia ja haluaa valita mahdollisimman syrjäiset laitteet. Häpeä on tarkoituksella koittanut saada itsestään mahdollisimman mitättömän näköisen, ettei kukaan näkisi häntä.

Kuten ei näekään.

Häpeä on pääni sisällä.

Tuo oli yllättävän iso oivallus. Mielikuvitusleikin kautta sisäistin sen tosiasian, ettei kukaan muu näe häpeääni kuin minä itse. Häpeä on täysin kiinni omassa ajatusmaailmassani, ei ulkomuodossani. Jätin häpeän nurkkaan istumaan ja tein askelkyykkykävelyä, vaikka vieressä bodasi yhteensä 400kg tiukkaa lihasta. Entäs sitten? En minä käännä katseita ja jos käännän, niin ei minun tarvitse hävetä. Olenhan täällä tukemassa omaa hyvinvointiani, voimassa paremmin ja voimautumassa. Ugh.

Häpeän tunne on todellinen ja rajoittava. Maailmasta löytyy myös lukuisia ihmisiä, jotka ruokkivat muiden häpeän tunnetta turhalla vilkuilulla ja naureskelulla. Toisaalta hyvin moni noista vilkuilusta on myös häpeän itsensä luomia ajatuksia, joilla ei todellista tarkoitusperää ole. Suurin osa ihmisistä salilla keskittyy omaan tekemiseensä ja jos näkevätkin siellä itseään huonokuntoisemman ihmisen, niin tuskin ajattelevat häntä sekuntia paria kauempaa. Edes minun häpeäni ei ole muun maailman keskipiste. Hänen ei tule olla minunkaan keskipisteeni.

Häpeän ulkoistamista olen harjoittanut myöhemmin myös kaupassa, töissä kuin kaupungillakin. Ja se on toiminut yllättävän hyvin. Häpeä on vain tunne ja häpeä on näkymätön. Jos esimerkiksi näytän kaupassa surulliselta ja ahdistuneelta, tuskin kukaan katsoo minua häveten. He ennemminkin miettivät, että tuolla ihmisellä ei ole kaikki hyvin. Ehkä he tuntevat jopa myötätuntoa? Kuinka monesta tuntemattomasta ihmisestä itse ajattelet päivän aikana pahaa? Niinpä. Hyvin harvasta. Mitä hävettää sinulla siis olisi?

Seuraa Hikikinkkua
Facebook | Instagram | Bloglovin | YouTube
Snapchat: jenskysi
Bodylove

Voiko läskiä rakastaa?


Mansikkapilvi kirjoitti jopa hieman provosoiva tekstin siitä, kuinka ei voisi koskaan seurustella ylipainoisen/ei-liikkuvan ihmisen kanssa.

Periaatteessa ymmärrän häntä. Omakin miesmakuni on painosta riippumatta liikunnallinen, koska kyllähän se kuntosali- tai vastaava harrastus näkyy jos jonkinmoinen kilomäärän altakin. Mutta sen verta olen elämäni aikana miehiä kolunnut (😂), että tiedän mikä lopulta ratkaisee: huumorintaju, Pilke silmäkulmassa, luotettavuus, yhteiset arvot ja unelmat…

Oma avopuolisoni on liikunnallinen mies ja se näkyy hänessä hyvänä ryhtinä, leveinä hartioina ja äijjäreisinä. MUTTA koska hänellä on sellainen mystinen kuvakaksari (näkyy VAIN valokuvissa) niin jotenkin oletin ennen tapaamistamme, että hän on vähän pyöreä ja alkuun se hirvitti. Onneksi katsoin peiliin ja tajusin, että A) ei tässä mikään vinkuheinä kyllä olla itsekään ja B) mitä hemmetin väliä millään leualla on siinä vaiheessa, kun toinen saa sinut jo Tinderissä nauramaan ja jaksaisit chattailla hänen kanssaan läpi yön. Kun toiselle voi laittaa viestiä ihan koska vain, eikä tarvitse miettiä ollenkaan vaikuttaako tyrkyltä. Kun toinen laittaa sinulle jo parin päivän viestittelyn jälkeen aina ”huomenta” ja ”hyvää yötä”-viestejä ja kertoo kuulumisiaan tämän aivan kuin olisi kertonut niistä aina. Kun vaan tulee sellainen ”ei saaaaatana nyt ikisinkkua viedään”-olo ensimmäistä kertaa IKINÄ.

Niin… Ei sillä rasvaprosentilla ole merkitystä. On ihanaa, kun saa rakastaa ihmistä, joka on sellainen kuin on ja joka rakastaa sinua sellaisena kuin sinä olet. Wilhelm käsittääkseni myös piti minuakin astetta timmimpänä mitä toki olin alle vuosi ennen tapaamistamme ollut. Sitten tuli kilpparin vajaatoiminta, burnout ja mitähän muuta shittiä ja äkkiä olin 20 kiloa painavampi ja menossa ensimmäistä kertaa tapaamaan unelmieni miestä, jolla EI OLLUTKAAN KAKSOISLEUKAA.

Onneksi minulla oli. Omani näkyy tosin vain luonnossa, ei koskaan kuvissa. Ja niin vain tuo mies rakastui minuun kun olin ”läski”. Ja en todellakaan vielä hyväksynyt omaa peilikuvaani. Vihasinvihasinvihasin sitä ja vihasinvihasinvihasin vartaloani kokonaisvaltaisesti. Sätin itseäni ja jatkuvaa väsymystäni. ja silti niiden parin viimeisen kuukauden aikana ennen diagnoosia (jolloin olin ns. kaameimillani) mies vaan tuli ja pysyi siinä.

Nytkin kun olen edelleen ”läski” (vihaan sitä sanaa, hirveän negatiivinen), niin tuolla se mies edelleen hyörii osana elämääni. Painoni on pudonnut mutta ei tule koskaan olemaan niissä mitoissa, missä olin aikana Ennen Häntä. Olen ymmärtänyt, ettei minun onnellisuuteni ja rakastettavuuteni ole kiinni siitä, kuinka kurrrrvikas olen. Eikä myöskään terveyteni. Nytkin olen verikokeiden mukaan täysin terve BMI 29.

Ja rakastettu monen ihmisen toimesta. Varsinkin omastani.

En pidä siitä, kun jotkut ihmiset puhuvat, etteivät voisi SIETÄÄKESTÄÄ itseään jos olisivat läskeinä. Etteivät voisi elää itsensä kanssa jos painaisivat enemmän kuin lääkäri suosittelee.

Miksi? Elämä voi tuoda eteen yllättäviä asioita, joille ei voi mitään. Ei kukaan voi luvata, ettei koskaan tule kohtaamaan sellaista mielentilaa/sairautta/lääkitystä/elämänmuutosta, jonka johdosta päätyy ylipainoiseksi. En minäkään halunnut lihoa, mutta tiedän nyt, ettei minulla ollut silloin ”vaihtoehtoa”. En jaksanut. En välittänyt. Olin vain niin tolkuttoman väsynyt ja umpikujassa ja masentunut. En pystynyt käymään salilla, koska ahdistuin ihmisistä, en jaksanut tehdä mitään, en välittänyt yhtään mistään mitä tein taikka söin. En olisi voinut tehdä siinä tilanteessa mitään toisin, kun apuakin hain kuitenkin kohtalaisen pian.

Että koitapa siinä olotilassa olla lihomatta pysähtyneen aineenvaihdunnan kanssa. Ajattelin minäkin ennen tuota, etten voisi SIETÄÄ itseäni läskinä. Sitten oli vain pakko sietää ja kappas vain, kappas vain (on kengässä verta) olinkin edelleen ihan siedettävä.

Herranen aika, olin edelleen sama ihminen! Ja minun on vaan pakko elää tässä kropassa.

Mindblooooooooow.

Väitän, että nyt kun siedän läskejäni niin olen muutenkin onnellisempi ihminen. En enää ressaa niin paljon kropastani, ruuista ja liikunnoista. Valintani teen hyvinvointi edellä ja tiedän olevani siedettävä näytti vaaka mitä hyvänsä. Suurin niistä on rakkaus ja suurinkin sitä rakkautta ansaitsee. Erityisesti itseltään.

SEURAA HIKIKINKKUA
Facebook | Instagram | Bloglovin | YouTube
Snapchat: jenskysii

 

Bodylove · Yleinen

Nenävihan jälkipuinti

IMG_5138

Kun napsimme tässä jokin aika sitten Punttimimmin kanssa kuvia, huomasin pitäväni erityisen paljon kuvista, joissa esillä oli sivuprofiilini. Tämä on asia, jota en vielä kymmenenkään vuotta sitten olisi uskonut mahdolliseksi, sillä nenävihani istui syvällä.

En oikein tiedä tarkkaa ajankohtaa, jolloin sain päähäni ajatuksen, että minun nenäni on muun muassa maailman suurin ja hirvein. Todennäköisesti tämä kyseenalainen totuus jysähti takaraivooni kun murrosikä alkoi siinä 12. ikävuoden kieppeillä tosissaan jyllätä ja jätin taakseni pienen, neljänkymmenen oppilaan kyläkoulun ja siirryin monen sadan oppilaan yläkouluun. En ollut ollut poikien suosiossa, mikä tuohon aikaan luonnollisesti tarkoitti sitä, että olin ruma ja kammottava. Siihen syitä etsiessäni tulin tulokseen, että olen aika paksu (olin täysin normaali) ja nenäni on isompi kuin joillain muilla.

MelkeinSivuprofiiliJärkkyä
(2004. Kuvatiedostin nimi ”melkeinSivuprofiiliJärkkyä”)

Kun tähän nousevaan epävarmuuteen lisättiin vielä se, että luokkani pojat tietyssä vaiheessa alkoivat huomautella nenäni koosta, niin en voinut enää kieltää totuutta. Nenäni ON maailman suurin ja hirvein. Vaikka olen jo moneen kertaan antanut anteeksi ja olen todella hyvissä väleissä yläkoulun luokkakaveripoikiini, niin edelleen nousee pala kurkkuun kun muistelen erästä kuvaamataidontuntia, jolloin he piirsivät pilapiirroksen sivuprofiilistani. En minä silloin sitä näyttänyt, kuinka paljon se oikeasti kolahti, mutta sen jälkeen en kävellyt koulun käytävillä enää kertaakaan pystypäin, jos sivuilla istui ihmisiä. Tein mitä ihmeellisimpiä säätöjä käsilläni, että sain ne nenäni peitoksi tai kuljin pää käännettynä milloin mihinkin suuntaan. Koska nenäni OLI maailman suurin ja hirvein, niin en halunnut aiheuttaa kenenkään verkkokalvoihin verenvuotoa näyttämällä sivuprofiiliani.

Seiska- ja kasiluokat olivat varmastikin ne pahimmat oman itsetuntoni kannalta. Ei ollut helppoa elää maailman suurimman ja hirveimmän nenän kanssa. Toivoin, että joutuisin johonkin onnettomuuteen, minkä vuoksi plastiikkakirurgin pitäisi muotoilla valtava klyyvarini uusiksi. Hetkittäin jopa suunnittelin, että yksinkertaisesti vain iskisin naamani täysillä johonkin. Taivaan kiitos niin järki kuin itsesuojeluvaistokin puuttuivat peliin. Kaikki nuoruusvuosieni typerät teot olisivat hävinneet heittämällä sille naurettavuudelle, että olisin väen vängällä murtanut nenäni.

Se olisi saattanut vaatia myös aika paljon. Ysiluokan koristunnilla sain kaverin kyynärpään täysillä suoraan nenäluuhuni. Verta ei tullut ollenkaan. En tiedä olisiko pienempi nenä kestänyt moista jymäystä ilman kunnon murtumaa. Nyt muistoksi jäi vain turvotus ja musta silmä. Yhdeksännellä luokalla alkoi muutenkin helpottaa. Kaikenlainen turha kiusaaminen puolin ja toisin alkoi loppua ja sain sitä kauan kaivattua huomiota vastakkaiselta sukupuolelta. Ehkä nenäni ei olekaan maailman suurin ja hirvein? Tai ehkä minussa on jotain, mikä sen kammottavuuden kumoaa?

En siltikään pitänyt nenästäni. En halunnut sen näkyvän oikein missään ja edelleen ahdistuin, jos esimerkiksi ihastukseni tai muu ”khuumis” istui luokassa/käytävällä niin, että näki maailman suurimman ja hirveimmän nenän edessään. Lukiossa olin jo aika sinut itseni kanssa, mutta edelleen pääkopassani ei ollut totuudenmukaista kuvaa tuulenhalkaisijastani. En esimerkiksi tunnistanut itseäni kuvista, joissa olin sivuprofiili esillä. Etsin ja etsin kuvista ihmistä, jolla on maailman suurin ja hirvein nenä ja kun sellaista ei ollut, olin aivan että WHATAAAA… Sitten kaverini näytti heti, että ”No tossahan sie nyt oot, hölömö” ja osoitti ihmistä, jolla oli ihan normaalin mittapuuhun mahtuva nenä.

Uskomatonta.

IMG_4812

Jos minut aseella uhaten pakotettaisiin tekemään viisi kauneusleikkausta, niin nenäni ei mahtuisi tuohon listalle. En muuttaisi siitä mitään. En, vaikka se onkin vino ja erottuva elementti naamastani.

En vastusta kauneusleikkauksia, mutta joskus elämä voi yllättää. Jos olisin 18-vuotiaana voittanut lotossa niin olisin aivan varmasti leikkauttanut nenäni. Vaikka olin jo aikuinen ja kohtalaisen sinut nahoissani. En todellakaan silloin olisi uskonut, että alle kymmenessä vuodessa nenästäni tulee yksi mieluisimmista piirteistäni. Huulitäytteet, silikonit yms. ovat vielä peruutettavissa, mutta peruuttamattomia leikkauksia ei kannata kiirehdyttää.

Toki itseltäni on toinen korva leikattu kun olin kutosella. Se leikkaus semisti epäonnistui ja olen edelleen hörökorvapuoli, mutta surprisesurprise, ei sekään enää haittaa. Ikä todellakin tekee ihmeitä.

Joten sinä nuori, jolla on maailman suurin ja hirvein nenä. On todennäköistä, ettei nenäsi ole sen suurempi kuin omanikaan ja ehkä vielä joskus se tulee olemaan ainoa nenä, mikä kasvoihisi sopii.

SEURAA HIKIKINKKUA
Facebook | Instagram | Bloglovin
Snapchat: jenskysii

 

08c975736b2b7e9b14d26cb214dcb838_puls_kauppa_flat

Pst! Hyvinvoinnin Tavaratalossa tällä viikolla -23% alessa PULS NUTRITIONIN -protskuvälipalat. Esimerkiksi nuo Snap-proteiinikeksit on jotain taivaallisen hyvää. Sain niitä kerran testiin (en muista muistinko kirjoittaa niistä, koska söin ne käytännössä heti). Samoin nuo Protein ja Preworkout Shotit totesin hyviksi. Näppärät pikalaturit esimerkiksi ennen treeniä! Tilatessasi käytä koodia PULS33 niin alennus tulee esille :)