Blogi · Elämäntyyli · Kuvia

2014 – Lihomisen vuosi

TAMMIKUUSSA lähdin intopiukeana mukaan BodyCampin Ms.Fitness-ohjelmaan, jossa oli tarkoitus puolen vuoden ajan rakentaa meikästä kunnon fitness-pimu. Pientä tournee-väsymystä oli jo ilmassa, mutta jaksoin silti painaa hetken. Loppuvuoden flunssakierre oli verottanut hieman voimia ja jaksamista ja jatkuva alakulo piti otteessaan. En osannut silti olettaa mitään vakavampaa ja päätin antaa tälle ohjelmalle kaikkeni.

HELMIKUUSSA vedin elämäni ensimmäisen leuan ja olin fyysisesti varmaan parhaimmassa kunnossa, mitä olin koko vuonna muutoin. Pikkuhiljaa sekä fyysinen että psyykkinen kunto alkoivat laskea ja ahmiminen ja oksentelu astuivat kuvioihin. Jatkuva lihominen ahdisti, ahdistus aiheutti syömiskohtauksia, syömiskohtaukset oksentamista, joka ahdisti ja siinähän se motivaatio mm. kaikkea kohtaan alkoi kadota aika vinhaa vauhtia.

MAALISKUUSSA annoin olettaa kaiken olevan ihan normaalisti, vaikka todellisuudessa salillakin ahdisti. Ja nimenomaan väärällä tavalla. Minua ahdisti siellä olevat ihmiset, samoin kuin kaupassa, ja muutaman kerran olin jo paniikkikohtauksen partaalla. Minua heikotti ja pyörrytti usein, mutta pistin kaiken bulimiaoireiden ja säälittävyyteni piikkiin. Olin jatkuvasti väsynyt ja pian unettomuusjakso kääntyi jatkuvaksi nukkumiseksi. Ennen järkevät 8 tunnin yöunet muuttuivat helposti 12+ yöuniksi ja yleinen aktiivisuustaso lähti romahtelemaan alaspäin.

HUHTIKUUSSA annoin kulissien pikkuhiljaa kaatua ja blogini oli lähes koko kuukauden hiljaa. Hain apua ja sainkin sekä terapiaa että lääkitystä ja oksentaminen alkoi jäädä taakse. Sairasloma vilisi silmien ohitse ja pikkuhiljaa olo alkoi joten kuten normalisoitumaan siihen pisteeseen, että pystyin  tunnistamaan itseni peilistä. Jos tarkkaan tiirasin. En minä ole laiska, tyhmä ja saamaton. Olen vain masentunut.

Näin ajattelin ja oletin, että pian kaikki kääntyy taas ennalleen.

TOUKOKUUSSA tulin kaapista ulos ja myönsin syömishäiriöoireeni. Postauksen julkaiseminen oli hirvittävää, sillä totuus oli niin vahvasti ristiriidassa ”blogi-minäni” kanssa. Hikikinkkuhan on villi, vallaton ja huvittava, ja Jenny the Bloggaaja oli äärimmäisen ahdistunut, masentunut ja synkkä. Onneksi asian myöntäminen helpotti ja kesän aikana aloinkin saada taas kaikki minuuteni nättiin linjaan keskenään. Salilla aloin jälleen kulkea, ruokien suhteen en stressannut ja päätin nyt vain nauttia vaatekoosta riippumatta. Tähän mennessä olin kerryttänyt itseeni noin kymmenen kiloa tammikuusta.

KESÄKUUSSA olin jälleen istuttamassa metsää ja fyysinen työ luonnonhelmassa oli ehkä parasta lääkettä minulle. Siellä myös pääsin mummin ruuille ja kunnon ravinto nostivat mielialaakin kivasti. Paino ei kuitenkaan edelleenkään suostunut liikkumaan mihinkään suuntaan, mutta en antanut sen häiritä. Sitä vastoin kirjoitin vihakirjeen putkirullalle ja aloin treenata BodyCampin BootyCamp-ohjelman mukaan (ruokavaliota en seurannut).

HEINÄKUUSSA kävin kaverini kanssa ottamassa minulle uudet kuvat banneriini ja hikoilin vielä normaalisti. Kuukausi-kaksi eteenpäin, niin salilla hikoilu loppui kuin seinään :D Mieliala alkoi olla jo normaali ja henkinen olo hyvä. Tässä auttoi myös se, että ennen juhannusta kovaan ääneen toitotin, etten IKINÄ tule matkustamaan miehen vuoksi Helsinkiin ja aion olla sinkku siihen asti, että saan asiani ja pääni järjestykseen. Viikko eteenpäin niin Tinderistä löytyi mies, jonka vuoksi muutin kuukauden kuluttua Tuusulaan (35km Helsingistä) ja hankittiin yhdessä kissa. Että se siitä ikisinkkuudesta. Treenit kulkivat kohtalaisesti, ruokaa maistui sekalaisesti, oksentaminen jäi historiaan. Kaikki näytti hyvältä.

ELOKUUSSA aloin hymyillä ja nauraa kuten ihmisen kuuluukin, lähdin mukaan Unelma itsestä -valmennukseen ja aloin epäillä, että kropassani on jotain vikaa, mutta pistin sen luulotaudin piikkiin. Syytin pääasiassa vain päätäni siitä, ettei paino tuntunut lähtevän millään laskuun miinuskaloreista huolimatta, hikoilu väheni selvästi, heikotus lisääntyi ja pystyin edelleen nukkumaan tuhottomia aikoja putkeen. ”Tää on vaan tätä”, ajattelin ja tyydyin kohtalooni. Luotin siihen, että homma alkaa luistaa ajan kanssa. Ja ainakin keksin 30 hyvää syytä syödä jäätelöä. 

SYYSKUUSSA aloin pelätä epäonnistumista ja olin huolissani jaksamiseni puolesta. Harjoittelun edetessä huomasin voimieni vähenevän jatkuvalla syötöllä ja illat eivät riittäneet palautumiseen päivästä eivätkä viikonloput viikosta. Treenit alkoivat maistua puulta ja kroppa alkoi tosissaan viestitellä, että ehkä jokin on hieman hajalla. Syytin päätäni, huonouttani ja säälittävyyttäni. Heikotti, väsytti ja kylmäsi. Onneksi sain ruokavalion Punttimimmiltä, niin saatoin jättää ruuasta stressaamisen pois, kun edessäni oli järkevä lista siitä, että ihmisen pitää syödä säännöllisesti, että jaksaa. Uskon, että Natalian ansiosta painoni pysähtyikin ja vuoden kokonaissaldoksi tuli ”vain”  +15kiloa, kun luku olisi muuten varmasti ollut suurempi.  

LOKAKUUSSA kävin Fitness Expossa ihastelemassa eroottisia lihaksia ja hoitamassa aivan kammottavaksi mennyttä selkäjumiani. Nikamani olivat aivan juntturassa, samoin lihakset. Syytin stressiä ja päätäni. Varovaisesti pari lukijaa jo kysyi, olenko testannut kilpirauhasarvojani, mutten ajatellut asiaa sen enempää. Minullahan on vikaa vain päässä. Piste.

MARRASKUUSSA tein pienen rastiruutuun-testin ja totesin, että minulla on aika paljon kilpirauhasen vajaatoimintaan viittaavia oireita. Terveyskeskuslääkärien mukaan minulla oli kuin olikin vikaa vain päässäni, mutta en suostunut sitä uskomaan enää etenkin kun oloni huononi koko ajan. Jopa pitkään istuminen aiheutti heikottamista, nukahtelin bussissa, sohvalla ja tuolilla vaikka öisin nukuin vähintään 10 tuntia, pientä kuumeilevaa oloa oli todella usein, naamani oli harmaa ja olo kuin fletkumadolla. Kaiken huipuksi verenpaineeni heitteli kevyttä häränpyörää siihen malliin, että miljoonan verikokeen jälkeen minulla epäiltiin munuaisen vajaatoimintaa. Enoni sairastaa sitä ja tiedän, millaiseen rumbaan siitä joutuu niin olin hetken jo täysin varma siitä, että joudun pistelemään itse itseäni sormen paksuisilla neuloilla ja päädyn isoon leikkaukseen. Eli panikoin. Väärä hälytys, onneksi, ja lopulta yksityisen kautta sain tyroksiinilääkityksen puoleksi vuodeksi. Kyllähän minä vain olen tutkitusti hieman vajaa. Enkä päästäni vaan hieman pääni alapuolelta(kin).

JOULUKUUSSA tajusin, että en ole pahemmin kokovartalokuvia blogissani viime aikoina julkaissut :D Syynä on juurikin +15 kiloa. Nyt, kun treeni alkaa jälleen kulkea ja herään 6-7 välillä aamusta VIRKEÄNÄ suhtautumiseni kiloihin on kohtalaisen neutraali. Kun kroppa toimii niin aika vähän nuo läskitkin häiritsee, koska oletan niiden alkavan sulaa ”itsestään” pikkuhiljaa pois kun normaali aktiivisuustasoni palaa ja alan nukkua vähemmän kuin kissani. Jouluna ajattelin syödä itselleni viisi kiloa lisää ja käydä silti salilla ja lenkeillä heti kun tämä tappoköhä loppuu.

Tämä vuosi oli henkisesti rankka siksi, että suurimman osan vuodesta olin solmussa itseni kanssa. Olen joutunut kaatamaan monta kulissia, myöntämään heikkouksiani, itkemään ihmisten edessä ja olemaan rehellinen. Pettämään monta luottamusta ja odotusta ja pettymään itseeni. Ja itseensä pettyminen on kamalaa. Silti olen tyytyväinen siihen, että olen uskaltanut luovuttaa ja myöntää, että nyt ei jaksa, nyt ei pysty, nyt on jokin huonosti. Ilman sitä rohkeutta tuottaa pettymys sekä itselleni että muille tuskin olisin tässä Thyroxin-lääkityksen kanssa vaan ennemminkin jossain psykiatrisessa hoidossa vakavan masennuksen ja burn outin vuoksi ja sielläkin todennäköisemmin hoidettaisiin edelleen oireita, eikä syytä.

Mutta en vaihtaisi päivääkään. Ehkä menetin pari mahdollisuutta ja kontaktia, mutta sain viisitoistakiloa lisälämmikettä ympärilleni ja maailman parhaan poikaystävän.

Ei huono vuosi ollenkaan.

SEURAA HIKISTÄ KINKKUA
BLOGLOVIN’ BLOGILISTA INSTAGRAM TWITTER FACEBOOK | VLOGIA

Elämäntyyli · ongelmia · Yleinen

Kuinka jaksaa, kun mikään ei muutu?

Minä, joka vannoin hitaan muutoksen ja mielenrauhan nimeen alan tuskastua. Kolme viikkoa enemmän tai vähemmän kilttinä oloa ja reenaamista, mutta paino nousee ja mitat seisoo. Viime viikon pidin vielä kevennettynä, koska matkustelin läpi Suomen ja harrastin vakavaa ihastumista. Ok, tulihan sitä ehkä syötyäkin, mutta ei nyt ainakaan kahden rasvakilon edestä? :D

Syytän tätä helevetin hellettä. Olen arktinen apina. Rakastan kylmää viimaa kasvoillani ja kerrospukeutumista, punaista nenää ja hidasta jäätymistä. Tällainen lätäkkönä likakaivoon sulaminen ei kuulu millään muotoa mukavuusalueelleni. Turpoan joka paikasta, menetän ruokahaluni, päätä särkee, hankala nukkua, maha menee sekaisin ja ärsyttää. En malta odottaa, että tämä lämpöaalto loppuu ja saan syyn herätä aamuisin. Ikävä kyllä näyttää siltä, että vielä tämä viikko pitää kärvistellä puolitehoilla ennen kun alkaa helpottaa.

Kielsin itseltäni vaa’an nyt loppuhelteiden ajaksi ja taidan viskata kuikkaa myös mittanauhalla :D Motivaatiota ei nosta ainakaan se, ettei mitään tunnu/näytä tapahtuvan. Jos tavoitteenani olisi ollut sumopainijan kroppa, niin alkaisin olla lähellä, mutta harmi kyllä niin ei ole.

Mieleni tekee valittaa ihan jäätävästi (korjaan: kuumottavasti) mutta tiedän, ettei sillä ole merkitystä. Tärkeintä on nyt keskittyä aikaan helteiden jälkeen ja pyrkiä syömään edes 75% fiksusti ja liikkumaan ohjelman mukaan. Hukkaanhan yksikään salitreeni ja rahkapurkki ei ole mennyt ja lauantaina aloitettu herkkulakko (jäätelöä ei lasketa) on sujunut hyvin. Parasta on, että alan kyllästyä jäätelöönkin, eikä sitäkään tee enää oikein mieli 24/7, eli herkuttelun määrä senkus laskee laskemistaan.

Olen pyrkinyt nyt myös syömään hiilaria vain ennen treeniä ja treenin jälkeen (siis pasta/peruna/leipä) ja muut ateriat ovat tiukasti proskupitoisia. Tiedän, että näillä eväillä muutosta alkaa tulemaan, kunhan vaan maltan nyt olla kärsivällinen ja lakata marmattamasta. On vaan välillä niin hankala nähdä se timmimpi huominen, kun nyt voisin leikkiä raskaana olevaa jumbojettiä.

Älkää käsittäkö väärin. En vihaa kroppaani tai ajattele siitä edes pahasti negatiivisesti. Olen yllättävän sinut itseni kanssa, vaikka vaatteet kiritääkin pahemmin kuin tämä otsaani kiertävä vyö. Olen heilunut bikineissä ja sellushortseissa julkisella paikalla ja vähät välittänyt muiden mielipiteistä. Nyt tätä MEGAoloa on vaan jatkunut niin pitkään, ettei olo ole millään tavoin kotoisa ja jatkuva hikoilu/ahdistus/päänsärky ei auta asiaa ollenkaan.

Voisi tehdä jonkin helteen karkoitus loitsun. Ukkostakaan ei näy eikä kuulu. Oi luoja odotan sitä tunnetta, että pääsee ukkosmyräkän jälkeen lenkille ja naamaani vasten osuu ilma, jota on helppo hengittää.

Onko muita hellevihaajia?

Aivopesu-dieetti · Elämäntyyli · Pohdintaa

Unelmakroppasi elää ja voi hyvin sinussa

Oli aika, jolloin laihduin kymmenen kiloa. Ja oli aika, jolloin sain menetetyt kilot ja pari päälle takaisin. Voin olla tyytyväinen siitä, että tänä aikana olen käynyt myös salilla ahkerasti ja syönyt nokko proteiinia, eli pieni toivo on siitä, etteivät ihan kaikki kilot tulleet puhtaana laardina. Paitsi ne selkääni menneet.

Miksi hemmetissä kaikki makkarani keskittyvät selkään?

Oikeasti, minulla on sixpäk-lenkkikokoelma välillä niska-häntäluu.

On turha kieltää painonnousua ja on turha edes ihmetellä sitä. Kun ottaa huomioon, kuinka rankan henkisen prosessin kävin läpi viime syksystä toukokuulle, niin on ymmärrettävää, että se näkyy ulospäinkin. Ja ehkä lihominen on parempi vaihtoehto kuin laihtuminen. Syömättömyys yhdistettynä treenaamiseen olisi varmasti tehnyt enemmän hallaa saavutetulle lihaksistolleni kuin tämä kauan elänyt ylensyönti.

Kun myönsin syömishäiriöni, niin moni ehkä oletti, että siihen minut ajoi tämä ”fitness-villitys” ja uskallan väittää, ettei se pidä paikkaansa. Jo ennen oksentamisen aloittamista aloin kärsiä paniikkikohtaustyyppisistä oireista paikoissa missä oli ihmisiä ja nukuin vähintään 14 tuntia vuorokaudesta. Oksentaminen oli seurausta vanhasta ystävästäni neiti depressiosta, joka hiippaili elämääni niin taitavasti, etten tajunnut sitä kuin ehkä vuoden kuluttua oireiden alkamisesta. Ja silloin oltiin syvemmällä kuin koskaan. Oksentaminen oli puhtaasti henkisen pahoinvoinnin hallitsemista fyysisellä pahoinvoinnilla. Vähän samoin kuin viiltely on henkisen kivun korvaamista fyysisellä. Sitä on helpompi hallita. Ja aika usein löysin itseni puristamalla kynsiäni nahkaani tajuamattani mitä teen. Oksentelu kuitenkin oli se viimeinen niitti, jolloin tajusin, ettei tämä ole jumalauta enää normaalia. En minä ole tälläinen. En minä aina ole ollut näin väsynyt ja onneton. Tai laiska ja saamaton. Tai tyhmä ja keskittymiskyvytön. Kiitos ”syömishäiriön”, osasin hakea apua ja tässä sitä ollaan. En ole oksentanut kuukauteen ja vaikka edelleen voin syödä kuin monster truck, niin minulla ei ole pakonomaista halua hankkia itselleni pahaa oloa. Koska en voi enää pahoin aina silloin, kun olen hereillä.

Toki tämä ei ole mikään äkillinen ihmeparantuminen ja välillä huomaan pinnan kiristyvän ja unenlahjojen parantuvan liiallisesti. Mutta olen sentään täysin eri ihminen kuin kaksi kuukautta sitten. Tai kuukausi sitten. Aivan kuin olisin herännyt jostain unesta, vaikka silloin luulin näkeväni kaiken kirkkaammin kuin koskaan. Ja oletin kaiken hyvän elämässäni olevan valhetta ja teeskentelyä. Enkä vain olettanut, vaan uskoin siihen koko sydämestäni. Se oli sen hetken totuus, enkä edes järkeilemällä saanut itseäni näkemään sitä muutoin. Minä olin paska ja elämäni oli paska ja minulla ei ollut tulevaisuutta. En ollut itsetuhoinen milläänlailla, mutta voin sanoa nyt ymmärtäväni, miltä itsemurhaa hautovista ihmisistä voi tuntua, koska kävin tarpeeksi lähellä. Toivottavasti viimeistä kertaa.

Joka tapauksessa nyt halusin keskittyä painonnousuun ja sen tuottamiin tunteisiin. Aluksi olin välinpitämätön, sitten ahdistunut, sitten häpeissäni, sitten välinpitämätön. Ja nyt olen… No, positiivisesti välinpitämätön. Luin tuon ”miinus kymmenen kiloa”-postauksen uudelleen ja tajusin jälleen jotain, minkä tajusin tuolloin:

Minulla on jo unelmieni vartalo.

Koska minulla on oma vartaloni. 

Miksi tavoittelisin jotain, mitä minulla jo on? Unelmani on kirjaimellisesti kosketusetäisyydellä. Kaikki rakennuspalikat ovat tuossa ylläolevassa kuvassa. Miksi häpeäisin omaa kroppaani nyt, kun vihdoinkin alan uskoa taas siihen positiiviseen piipitykseen joka kuukausi kuukaudelta hiljeni kunnes jo hetkittäin huomasin ajattelevani, ettei kukaan kaipaisi minua, vaikka katoaisin? Sisäinen pahoinvointi loisti ulospäin, nyt on sisäisen hyvinvoinnin parempi alkaa loistamaan tuhat kertaa näkyvämmin ulospäin. Ja pakotan tämän mahtipontisen säihkeeni kaiken kansan nähtäville jo sillä, etten enää verhoa itseäni XXL-paitoihin salille mennessäni. Minä ja minun makkarani olemme yhtä suurta taistelutahtoista yksikköä, joka ehkä pienenee tai on pienentymättä.

Mutta muuttuu varmasti vahvemmaksi, kestävämmäksi ja omanlaisekseen. Just wait and see.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA