Blogi · Kroppakuvia · Kuvia · Yleinen

Salikuvauksia ja uutta ulkoasua!

punttimimmi1-tileMaaltamuuttajana minulle ei ole paljoa kertynyt ystäviä tänne eteläisempään päähän Suomea. Sen vuoksi on aina astetta isompi ilo tavata niitä, joita täällä on! Yksi heistä onkin juuri Natalia, joka täällä Fitfashionin puolella tunnetaan paremmin nimellä Punttimimmi. Me olimme suunnitelleet jo pidemmän aikaa, että pitäisi tavata ja napsia kuvia salilla ja nyt pääsiäisenä aikataulut natsasivat yhteen ja suuntasin askeleeni (ok, autoni. Ok, poikaystävän auton. Kyytiläisenä) kohti Helsingin Atleettiklubia.

Kuvattavana oleminen ei ole minulle mitenkään luontaista hommaa, kun yleensä otan kuvat joko ihan itse jalustan avulla tai sitten kameran takana hilluu heilani Wilhelmi. Etenkin julkisella paikalla kuvaaminen tuntuu edelleen jotenkin omituiselta ja jopa hieman nololta, mutta onneksi Natalia on kokenut konkari tässäkin asiassa, niin äkkiä katosi se jännittäminen kun toinen vaan alkaa räpsiä ;D

Tarkoituksena oli siis saada mahdollisesti uutta materiaalia banneria varten (mitäs tykkäätte?) ja sitten ihan vaan kuvituskuvaa blogiin. Piti myös kuvata olkapäätreeni, mutta se jäi vähän puoli tiehen siinä kun tuli vaan aina uusia ideoita, niin pitää ensi kerralla muistaa napata suunnitelma mukaan, että hoksaa tallentaa kaikki liikkeet!

Ihastuin muuten tuohon Atleettiklubiin täysin! Harmi, että HESA on turhan kaukana. Just tollanen näppärä äijäsali on parasta mitä tiedän. Voi vaan mennä ja treenata ihan rauhassa. Ei turhia laitteita, pelkästään ne pakolliset ja painoja sellaisiin lukemiin, etten edes minäkään paina niin paljoa.

IMG_0247

Meinasin tätä banneriin. Hillitsin itseni. 

Punttimimmihän harrastaa voimailun lisäksi myös paria kamppailulajia, niin osa kuvista on otettu jujutsuklubin puolella! Minullakin on tarkoitus aloittaa (kunto)nyrkkeily, mutta unohdin ilmoittautua vasta alkaneeseen peruskurssille, niin tässä seuraavaa sitten odottelen. Itse en niinkään välitä hyökätä ihmisten päälle ja edes kuntoilumielessä hakata ketään, mutta säkkiä ja ilmaa naputtaisin ihan mielelläni. Lukiossa harrastinkin kuntonyrkkeilyä ja aiettä se teki hyvää niskajumeille ja sydänsuruille! Minulla muutenkin meinaa jäädä aerobinen treeni vähän vähälle, niin siksikin olisi hyvä aloittaa jokin saliharrastusta tukeva harrastus.

IMG_0309

Siitä olen kateellinen, että Natalia on ihan ÄLYTTÖMÄN kuvauksellinen! Luonnossakin näyttävä nainen, mutta onnistuu kuvissa 88% ajasta, siinä missä meikästä löytyy yksi tyydyttävä otos kahdestakymmenestä :D Onneksi kuvia onkin pari sataa plakkarissa ja photoshop taidot huipussaan.

Natalia mainitsi (ja itsekin olen samaa mieltä) että jotenkin nämä kilot myös sopivat minulle. Tai siis näytän enemmän ”itseltäni” kun en ole mikään kuivankesän orava. Totta kai ehdottomasti haluan päästä ja pääsenkin takaisin normaalipainon puolelle, mutta jo ulkonäön vuoksi en tavoittele enää mitään 60+ kiloja. Osa syynä on varmasti se, että luustoni on aika raskas ja kylkiluuni alkavat törröttää rasvaprosentin ollessa 25 ja tisseistä jää jäljelle muisto vaan. Tavallaan helpottavaa myöntää itselleen, ettei ole pakko haluta olla fitnesskisaajan rasvoissa jos ei ole fitnesskisaaja tai luonnostaan sirorakenteinen. Meille ”mörssäreillekin” on paikkamme ja housukokomme.

IMG_0486

Oli myös ihanaa päästä puhumaan tyttöjen juttuja. Olen valehtelematta ollut nyt pari kuukautta pelkästään poikaystäväni armoilla mitä juttuihin tulee ja ehdin jo unohtaa, kuinka mukavaa on naamatusten jauhaa jonkun kanssa vaikka tampooneista ja miehistä. Ja syödä samaan aikaan ranskalaisia ja jäätelöä.

Kyllä. Kuvausten jälkeinen palauttava ateria oli juuri sitä itseään. En ihmettele enää ollenkaan, miksi blogissani pyörii jatkuvasti McDonaldsin mainos.

 

 

Blogi · Elämäntyyli · Kuvia

2014 – Lihomisen vuosi

TAMMIKUUSSA lähdin intopiukeana mukaan BodyCampin Ms.Fitness-ohjelmaan, jossa oli tarkoitus puolen vuoden ajan rakentaa meikästä kunnon fitness-pimu. Pientä tournee-väsymystä oli jo ilmassa, mutta jaksoin silti painaa hetken. Loppuvuoden flunssakierre oli verottanut hieman voimia ja jaksamista ja jatkuva alakulo piti otteessaan. En osannut silti olettaa mitään vakavampaa ja päätin antaa tälle ohjelmalle kaikkeni.

HELMIKUUSSA vedin elämäni ensimmäisen leuan ja olin fyysisesti varmaan parhaimmassa kunnossa, mitä olin koko vuonna muutoin. Pikkuhiljaa sekä fyysinen että psyykkinen kunto alkoivat laskea ja ahmiminen ja oksentelu astuivat kuvioihin. Jatkuva lihominen ahdisti, ahdistus aiheutti syömiskohtauksia, syömiskohtaukset oksentamista, joka ahdisti ja siinähän se motivaatio mm. kaikkea kohtaan alkoi kadota aika vinhaa vauhtia.

MAALISKUUSSA annoin olettaa kaiken olevan ihan normaalisti, vaikka todellisuudessa salillakin ahdisti. Ja nimenomaan väärällä tavalla. Minua ahdisti siellä olevat ihmiset, samoin kuin kaupassa, ja muutaman kerran olin jo paniikkikohtauksen partaalla. Minua heikotti ja pyörrytti usein, mutta pistin kaiken bulimiaoireiden ja säälittävyyteni piikkiin. Olin jatkuvasti väsynyt ja pian unettomuusjakso kääntyi jatkuvaksi nukkumiseksi. Ennen järkevät 8 tunnin yöunet muuttuivat helposti 12+ yöuniksi ja yleinen aktiivisuustaso lähti romahtelemaan alaspäin.

HUHTIKUUSSA annoin kulissien pikkuhiljaa kaatua ja blogini oli lähes koko kuukauden hiljaa. Hain apua ja sainkin sekä terapiaa että lääkitystä ja oksentaminen alkoi jäädä taakse. Sairasloma vilisi silmien ohitse ja pikkuhiljaa olo alkoi joten kuten normalisoitumaan siihen pisteeseen, että pystyin  tunnistamaan itseni peilistä. Jos tarkkaan tiirasin. En minä ole laiska, tyhmä ja saamaton. Olen vain masentunut.

Näin ajattelin ja oletin, että pian kaikki kääntyy taas ennalleen.

TOUKOKUUSSA tulin kaapista ulos ja myönsin syömishäiriöoireeni. Postauksen julkaiseminen oli hirvittävää, sillä totuus oli niin vahvasti ristiriidassa ”blogi-minäni” kanssa. Hikikinkkuhan on villi, vallaton ja huvittava, ja Jenny the Bloggaaja oli äärimmäisen ahdistunut, masentunut ja synkkä. Onneksi asian myöntäminen helpotti ja kesän aikana aloinkin saada taas kaikki minuuteni nättiin linjaan keskenään. Salilla aloin jälleen kulkea, ruokien suhteen en stressannut ja päätin nyt vain nauttia vaatekoosta riippumatta. Tähän mennessä olin kerryttänyt itseeni noin kymmenen kiloa tammikuusta.

KESÄKUUSSA olin jälleen istuttamassa metsää ja fyysinen työ luonnonhelmassa oli ehkä parasta lääkettä minulle. Siellä myös pääsin mummin ruuille ja kunnon ravinto nostivat mielialaakin kivasti. Paino ei kuitenkaan edelleenkään suostunut liikkumaan mihinkään suuntaan, mutta en antanut sen häiritä. Sitä vastoin kirjoitin vihakirjeen putkirullalle ja aloin treenata BodyCampin BootyCamp-ohjelman mukaan (ruokavaliota en seurannut).

HEINÄKUUSSA kävin kaverini kanssa ottamassa minulle uudet kuvat banneriini ja hikoilin vielä normaalisti. Kuukausi-kaksi eteenpäin, niin salilla hikoilu loppui kuin seinään :D Mieliala alkoi olla jo normaali ja henkinen olo hyvä. Tässä auttoi myös se, että ennen juhannusta kovaan ääneen toitotin, etten IKINÄ tule matkustamaan miehen vuoksi Helsinkiin ja aion olla sinkku siihen asti, että saan asiani ja pääni järjestykseen. Viikko eteenpäin niin Tinderistä löytyi mies, jonka vuoksi muutin kuukauden kuluttua Tuusulaan (35km Helsingistä) ja hankittiin yhdessä kissa. Että se siitä ikisinkkuudesta. Treenit kulkivat kohtalaisesti, ruokaa maistui sekalaisesti, oksentaminen jäi historiaan. Kaikki näytti hyvältä.

ELOKUUSSA aloin hymyillä ja nauraa kuten ihmisen kuuluukin, lähdin mukaan Unelma itsestä -valmennukseen ja aloin epäillä, että kropassani on jotain vikaa, mutta pistin sen luulotaudin piikkiin. Syytin pääasiassa vain päätäni siitä, ettei paino tuntunut lähtevän millään laskuun miinuskaloreista huolimatta, hikoilu väheni selvästi, heikotus lisääntyi ja pystyin edelleen nukkumaan tuhottomia aikoja putkeen. ”Tää on vaan tätä”, ajattelin ja tyydyin kohtalooni. Luotin siihen, että homma alkaa luistaa ajan kanssa. Ja ainakin keksin 30 hyvää syytä syödä jäätelöä. 

SYYSKUUSSA aloin pelätä epäonnistumista ja olin huolissani jaksamiseni puolesta. Harjoittelun edetessä huomasin voimieni vähenevän jatkuvalla syötöllä ja illat eivät riittäneet palautumiseen päivästä eivätkä viikonloput viikosta. Treenit alkoivat maistua puulta ja kroppa alkoi tosissaan viestitellä, että ehkä jokin on hieman hajalla. Syytin päätäni, huonouttani ja säälittävyyttäni. Heikotti, väsytti ja kylmäsi. Onneksi sain ruokavalion Punttimimmiltä, niin saatoin jättää ruuasta stressaamisen pois, kun edessäni oli järkevä lista siitä, että ihmisen pitää syödä säännöllisesti, että jaksaa. Uskon, että Natalian ansiosta painoni pysähtyikin ja vuoden kokonaissaldoksi tuli ”vain”  +15kiloa, kun luku olisi muuten varmasti ollut suurempi.  

LOKAKUUSSA kävin Fitness Expossa ihastelemassa eroottisia lihaksia ja hoitamassa aivan kammottavaksi mennyttä selkäjumiani. Nikamani olivat aivan juntturassa, samoin lihakset. Syytin stressiä ja päätäni. Varovaisesti pari lukijaa jo kysyi, olenko testannut kilpirauhasarvojani, mutten ajatellut asiaa sen enempää. Minullahan on vikaa vain päässä. Piste.

MARRASKUUSSA tein pienen rastiruutuun-testin ja totesin, että minulla on aika paljon kilpirauhasen vajaatoimintaan viittaavia oireita. Terveyskeskuslääkärien mukaan minulla oli kuin olikin vikaa vain päässäni, mutta en suostunut sitä uskomaan enää etenkin kun oloni huononi koko ajan. Jopa pitkään istuminen aiheutti heikottamista, nukahtelin bussissa, sohvalla ja tuolilla vaikka öisin nukuin vähintään 10 tuntia, pientä kuumeilevaa oloa oli todella usein, naamani oli harmaa ja olo kuin fletkumadolla. Kaiken huipuksi verenpaineeni heitteli kevyttä häränpyörää siihen malliin, että miljoonan verikokeen jälkeen minulla epäiltiin munuaisen vajaatoimintaa. Enoni sairastaa sitä ja tiedän, millaiseen rumbaan siitä joutuu niin olin hetken jo täysin varma siitä, että joudun pistelemään itse itseäni sormen paksuisilla neuloilla ja päädyn isoon leikkaukseen. Eli panikoin. Väärä hälytys, onneksi, ja lopulta yksityisen kautta sain tyroksiinilääkityksen puoleksi vuodeksi. Kyllähän minä vain olen tutkitusti hieman vajaa. Enkä päästäni vaan hieman pääni alapuolelta(kin).

JOULUKUUSSA tajusin, että en ole pahemmin kokovartalokuvia blogissani viime aikoina julkaissut :D Syynä on juurikin +15 kiloa. Nyt, kun treeni alkaa jälleen kulkea ja herään 6-7 välillä aamusta VIRKEÄNÄ suhtautumiseni kiloihin on kohtalaisen neutraali. Kun kroppa toimii niin aika vähän nuo läskitkin häiritsee, koska oletan niiden alkavan sulaa ”itsestään” pikkuhiljaa pois kun normaali aktiivisuustasoni palaa ja alan nukkua vähemmän kuin kissani. Jouluna ajattelin syödä itselleni viisi kiloa lisää ja käydä silti salilla ja lenkeillä heti kun tämä tappoköhä loppuu.

Tämä vuosi oli henkisesti rankka siksi, että suurimman osan vuodesta olin solmussa itseni kanssa. Olen joutunut kaatamaan monta kulissia, myöntämään heikkouksiani, itkemään ihmisten edessä ja olemaan rehellinen. Pettämään monta luottamusta ja odotusta ja pettymään itseeni. Ja itseensä pettyminen on kamalaa. Silti olen tyytyväinen siihen, että olen uskaltanut luovuttaa ja myöntää, että nyt ei jaksa, nyt ei pysty, nyt on jokin huonosti. Ilman sitä rohkeutta tuottaa pettymys sekä itselleni että muille tuskin olisin tässä Thyroxin-lääkityksen kanssa vaan ennemminkin jossain psykiatrisessa hoidossa vakavan masennuksen ja burn outin vuoksi ja sielläkin todennäköisemmin hoidettaisiin edelleen oireita, eikä syytä.

Mutta en vaihtaisi päivääkään. Ehkä menetin pari mahdollisuutta ja kontaktia, mutta sain viisitoistakiloa lisälämmikettä ympärilleni ja maailman parhaan poikaystävän.

Ei huono vuosi ollenkaan.

SEURAA HIKISTÄ KINKKUA
BLOGLOVIN’ BLOGILISTA INSTAGRAM TWITTER FACEBOOK | VLOGIA

Kuntosali · Kuvia

Katsoisitko perääni?

 

altAq34Cp5ISVd3wmFYETilFoXoli9m3jQICBkDBHRgbddu

 

En valehtele kun väitän poikaystäväni olevan katseenkestävä yksilö. Siksi on täysin normaalia, että salilla yksi jos toinenkin naikkonen harrastaa sitä kuuluisaa peilikyyläystä häntä kohtaan. Hän huomaa sen itsekin ja ollaan tälle naureskeltukin :D En ole mustasukkainen. Päinvastoin, on vain mukava, että oma heila kelpaisi muillekin! Enemmänkin olen KATEELLINEN. Siis sille, että tällä hetkellä meikän perään pyörii päät vain pöllöillä ja sekin johtuu siitä, että olen harmaavarpuinen. Ja sopivasti varastoitunut talven varalle.

On sinänsä kaksinaismoralismin huipentuma, että jaksan jauhaa seksuaalisen häirinnän ärsyttävyydestä ja siitä, kuinka se on niin arkipäivää jokaisen elämässä. Ja siitä huolimatta kaipaan sitä satunnaista ”häirintää”. En lääppimistä, salakuvaamista ja törkeitä vihjauksia, vaan niitä katseita, joita itse en edes häiritsevänä koe. Lähinnä se on tuntunut mieltäylentävältä, kun saa edes  yhden sekunnin liian pitkän katseen osakseen paikassa, johon ei ole laittautunut.

Ja kuntosali on yksi sellainen paikka. En meikkaa sinne juuri koskaan, puen päälleni mitä sattuu ja irvestelen. Silti hoikempana sain enemmän huomiota, enkä ihmettele. En ole niitä naisia, joilla on upeat kasvot ilman meikkiä (etenkin tällä hetkellä näytän 45-vuotiaalta ketjupolttajalta) eikä kroppani kerää massaa ns. oikeisiin kohtiin. Anteeksi nyt vaan, mutta minussa ei ole paljoa katsottavaa :D Ja tämä ei todellakaan ole kehujen keräämistä, vaan turhanpäiväistä vikinää.

altAiCIhIHiXbXixXZAZ8Z3EdmP-gVTQPr6ka7l12HwkYRt

En ikinä uskonut tuntevani näin, mutta niin se vaan on: Hikikinkku kaipaa huomiota. Siis muiltakin kuin rakkaaltaan. En kaipaa muille flirttailua, en kaipaa millään muotoa muita miehiä mutta kaipaan joko ihailevia tai kateellisia katseita. Olen sen verta huomionhakuinen, että liian kauan rähjäraisana oleminen alkaa tosiaan käydä perusluonteeni päälle. Where is my spotlight? Where is my fan club?

Järkyttävää aina välillä muistaa, kuinka pinnallinen hupakko sitä osaa olla, vaikka maailmassa ja omassa elämässänikin löytyy niitä ihan OIKEITA ongelmia.

Olenko ainoa? Tykkääkö joku muukin, kun saa osakseen salilla katseita, joista ei paista järkytys karvis-paitaasi kohtaan?

SEURAA HIKISTÄ KINKKUA
BLOGLOVIN’ BLOGILISTA INSTAGRAM TWITTER FACEBOOK