Mie · Yleinen

Vuosi 2017 ja kuinka siitä taidettiin selvitä

Jos vuosi alkaa sillä, että aloitetaan keskustelu aiheesta ”Onkohan meillä oikeasti yhteistä tulevaisuutta?” niin kyllähän siitä jo aavistaa, ettei siitä vuodesta ainakaan parempaa tule kuin edellisestä, joka alkoi vesirokolla.

Toivon, että kulminaatiopiste oli jouluaattoaamuna, jolloin kuulin ehkäpä läheisimmän miespuolisen sukulaiseni menehtyneen mutta toki tässä on vielä huominen päivä aikaa. Minimoin mahdollisuudet hirveyksille ja pysyn kotona. Kyllä, olen lukenut, että ihmiselle vaarallisin paikka olla ON kotona (tai sarvikuonojen aitauksessa) mutta silläkin uhalla… En vaan jaksa tehdä mitään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
”Kuvaa mennyttä vuottasi kuvalla”

Vuoden 2017 teemasana voisi olla ”Sinnillä”. Siltä se on tuntunut. Tammikuusta toukokuuhun painoin opiskelujani kasaan hirveällä vauhdilla ja hirveän hyvällä keskiarvolla ja aloin jo maaliskuussa ajatella, että jaksan tätä vain siksi, että olen päättänyt ajatella myöhemmin. Sitten tuli ero, joka ei alkuun tuntunut missään, koska… Noh… Päätin ajatella myöhemmin.

Sen jälkeen muutto Joensuusta Ikaalisiin, jossa maallinen omaisuuteni oli pakattu valmiiksi jätesäkkeihin ja pahvilaatikoihin. Olin vieraana omassa kodissani, kämppikseni entisen elämäni rakkauden kanssa. Hyvissä väleissä, mutta pahasti jumissa. ”Mikäs tässä”, totesin ja päätin ajatella myöhemmin, vaikka aloin jo aavistella, että nyt jos tämä vuosi ei tästä helpotu niin taipumukseni depressiivisyyteen pamahtaa päälle.

Hain töitä. Ajoin kahdessa viikossa kolme tuhatta kilometriä epäergonomisella autolla. En saanut edes kutsua haastatteluun paikkoihin, jonne oletin pääseväni tuosta noin vain, mutta sain töitä. Kolmesti. Onneksi yksi sellaisesta paikasta, jonka halusinkin. ”TÄYSILLÄ!”, karjaisin ja päätin aloittaa työt mahdollisimman pian. Entäs sitten, jos minulla ei ollut vielä asuntoa, ei huonekaluja eikä aavistustakaan, miten saan tavarani Ikaalisista Rovaniemelle? Viikon majailin tutullani, totuttelin uuteen työhöni, sain avaimet kämppääni ja istuin pari viikkoa ilman ainuttakaan huonekalua kissojeni kanssa. Sen jälkeen tulivat pahvilaatikot. Muutaman viikon sisällä siitä huonekalut. Rahaa kokoajan nolla euroa, koska lähes kaikki piti ostaa uusiksi, luotto tapissa, onneksi on äiti.

Kesä meni sumussa ja töissä. Työpaikka osoittautui niin ihanaksi kuin oletinkin, mutta astettain mieli hiipui. Aloin käsitellä eroa, aloin eristäytyä ihmisistä, aloin leikkiä jälleen ruualla. Ymmärsin, että nyt täytyy ennakoida, koska kaamos tulee ja se on Rovaniemen korkeudella vähän eri maata kuin Ikaalisissa. Ennakointi oli tarpeen, kun aika pian sitten selvisi, että lähisukulaiseni oli sairastunut. Hyvä ennuste, ikävä sairaus.

Tein liikaa töitä, leikin ruualla. Syömishäiriö puski päälle, itseinho siinä mukana vahvasti. Kaupassa käyminen alkoi ahdistaa. Kuntosalilla alkoi ahdistaa. Aloin nukkua 10-14 tuntia öisin. Menin nukkumaan usein jo seitsemältä illalla. Syksy pimeni. Ostin kirkasvalolampun. Vedin D-vitamiinia kaksin käsin, sain reseptin.

Sitten toinen lähisukulaiseni alkoi epäillä sairautta, mutta ei halunnut mennä lääkärille. Kannustimme siihen. Hän totesi, että kyllähän sitä varmasti johonkin hoitoon pääsisi jos jokin sairaus olisikin. Minä tyypillisen tapaani totesin, että ”no, ainakin saattohoitoon”. Joitain viikkoja eteenpäin, ja saattohoitoon hän päätyikin. Koin itseni hyväksi ihmiseksi kannustavien sanojeni vuoksi. Lakkasin nukkumasta. Menin nukkumaan yhä aikaisin, heräilin jatkuvasti ja heräsin myös aikaisin. Marras-joulukuussa ei ollut montakaan päivää, että olisin nukkunut yli kolmeen aamuyöstä.

Tein liikaa töitä, aloin vetäytyä ihmisistä. En jaksanut ihmisiä. Töissä juuri ja juuri, mutta ärsytyskynnys oli hyvin matala. Hymy erittäin epäaito. Olin tylympi, ikävämpi ihminen, kaikin puolin epäonnistunut. Kaikessa. Etenkin oman pääni sisällä ja peilissä. Kaupassa käymisestä alkoi tulla mahdoton tehtävä. Lopulta yksi iltapäivä töiden jälkeen kiersin pientä kauppaa puolituntia, jäin tuijottamaan jotain salsapurkkia ja olin varma, että kuolen siihen paikkaan. Jotenkin sain sen pakokauhun aisoihin, pääsin autolleni ja jonkin ajan päästä ajoin kotiinkin.

Ja seuraavana päivänä töihin. Sinnillä. Lääkäri suositteli sairaslomaa. En suostunut. Lopulta lääkärikin suositteli, että pidän arkirytmistä kiinni. Tiesin itsekin, että loppupeleissä arki, rutiinit ja aika auttavat etenkin kun työ on mieluista.

Sinnillä olen nyt tässä. Pyhitän tämän 10 päivän joululoman levolle. Ja tiedän, että kymmenen päivää on liian vähän, mutta se on hyvä alku. Kahtena ensimmäisenä päivänä nukuin 16 tuntia kumpanakin. Nyt jo vetelen normaaleja yöunia ja toivon, että ne jatkuvat kun työt alkavat.

Vaikka lähisukulaisen kuolema tuntuu pahalta, niin tavallaan se myös helpotti. Ei tarvitse enää odottaa ja miettiä, ehtiikö enää käydä tapaamassa vaiko ei. Ja kuolema oli itsessään ”hyvä” ja niin nopea, ettei pahaa vaihetta kestänyt kauaa. Ei tarvinnut viikko-, kuukausi- tai saatika vuositolkulla maata sairaalassa.

Ja samalla kuolema ja vakavat sairaudet auttavat laittamaan omaa elämää perspektiiviin. Minullahan on tällä hetkellä kaikki ihan hyvin, vaikka olenkin väsynyt. Ja masentunut.

Katson tulevaa vuotta optimisesti. Ja tätäkin vuotta tulen joskus katsomaan hyvinkin rakastavin silmin, vaikka nyt lähinnä toivon, että se olisi jo ohitse. Ja kohtahan se on. Vuorokausi ja alkaa uusi vuosi ja silloin jaksan taas hieman paremmin.

Koska minullahan on kaikki oikein hyvin juuri nyt. Parantamisen varaa toki on runsaasti mutta niin on sinniäkin.

Seuraa Hikikinkkua
Facebook | Instagram | Bloglovin | YouTube
Snapchat: jenskysi
Blogi · Mie

Kymmenen kummaa kinkusta

10 kummaa faktaa on vaikea aihe siinä vaiheessa, kun bloggaat kahdeksatta vuotta etkä ole mitään mahdotonta sensuuria ja omanarvontunteen suojelua harjoittanut. Mutta yrittänyttä ei laiteta!

 

1.Osaan kohottaa vain toista kulmaani kunnolla yksittäin. Eipä se sinänsä kummallista ole, mutta kun on kohotellut sarkastisesti vain vasenta kulmaa koko ikänsä, niin perusilmeessänikin timmit vasemmat otsalihakseni pitävät toisen kulman aina korkeammalla kuin oikean.

2.  Sanon ”elikä joo”/”joo’o” arviolta kolmesataa kertaa päivässä.

3.  Puhun itsekseni. Ääneen. Jatkuvasti. Seurassa saatan puhua itsekseni. Äänettömästi. Suuta liikutellen. Siitä kun jää kiinni niin vaatii aika nopeaa älyä keksiä syy kummalliseen suun aukomiseen ja ilmeilyyn. Etenkin kuin nämä sisäiset monologini liittyvät usein dramaattisiin kohtaamisiin muiden ihmisten kanssa (mitä sanoisin jos…) tai muihin hankaliin asioihin (mitä olisi pitänyt sanoa kun…) Lisäksi kerron päivät kissoilleni mieltä painavista asioista ja päivän polttavista poliittisista tahi feministisistä ongelmista. Tenttiin lukiessani on pakko vähän turhankin tiheään pysähtyä puhumaan seinille, että mitä ajatuksia tämä nyt minussa herätti ja miten selittäisin asian itse ja jos minua nyt tästä haastateltaisiin, niin mitä kertoisin (kyllä, haavemaailmassani olen joko maailmankuulu filmitähti-laulaja tai korkeamman luokan asiantuntija aiheesta X).

12479195_1675193246062165_1252414006_n

4. Olen laiska. Etenkin siinä mielessä, että voin pitää tulessa vain rajoitetun määrän rautoja ilman äkillistä poksahtamista. Kadehdin ihmisiä, jotka selviävät kolmesta lapsesta, opiskelusta, harrastuksista, kokopäivätyöstä ja viidestä luottamustehtävästä sekä vapaaehtoistyöstä ilman ongelmia. Meikä on tällä hetkellä pitkälti lyönyt hanskat tiskiin opo-opintopisteiden kanssa, koska en ymmärrä missä välissä minulta löytyy aivoenergiaa lukea tentteihin, osallistua tentteihin, tehdä esseitä ja raapustaa luentopäiväkirjoja ja käydä niillä luennoilla 450 kilometrin päässä palkattomina ”vapaapäivinä”. ”Armoa!” karjaisi myös lompakkoni loppuvuoden jäljiltä.

Tai ehkä en ole laiska. Ehkä olen vain aivokapasiteetillisesti rajoittunut.

5. Kotona yleensä laulan musikaalityyppisesti arkisista asioista tunnettujen melodioiden mukaan. Uusin villitykseni on tosin joikaaminen. Voittaa kuulemma jodlaus-kauteni jos asuinkumppaniltani kysytään.

6. Rakastuin ensimmäisen kerran 26-vuotiaana. Ja silloin vasta myös seurustelinkin kunnolla. Antakoon tämä toivoa kaikille ”kukaan ei rakasta minua”-vaiheessa kärvisteleville 14-vuotiaille. Jotka tässä vaiheessa varmaan ajattelevat, että KOKO elämä on PILALLA jos pitää vielä kaksitoista vuotta odottaa.

7. En ymmärrä, miten olen elänyt kohta kolme viikkoa ilman lisättyä sokeria. Ja vieläpä aika helpostikin. Toki olen onnistunut luomaan pienimuotoisen kaipuun Coca-cola zeroa sekä Pepsimaxia kohtaan mikä EI ihan ollut tässä nyt tarkoituksena. Ajattelinkin koittaa selvitä loppukuun vielä täysin ilman keinotekoisia makeutusaineitakin, etten nyt korvaa pahaa pahemmalla pahalla.

8. Olen alkanut kiintyä Ikaalisiin. Tunnetta vahvisti Wilhelmin äkillinen hinku muuttaa välittömästi Kankaanpäähän, mikä on 30 kilometriä länteen tästä. Eskysemua mutta ainoat ilmansuunnat, joihin suostun muuttamaan ovat itä ja pohjoinen. Eikä minulla ole enää niin kiire jälkimmäiseenkään. Tosin kysykää tätä uudelleen 25. helmikuuta, jolloin hiihtolomareissu kotikonnuille on nurkan takana ja varsinkin sen loman jälkeen. Suattaapi olla luvassa taas pientä ”I hate south”-angstia.

9. Alan hyväksyä rypistyneen silmänympärysihoni. Täytän 28. En voi vaatia naamaltani enää 18-vuotiaan viattomuutta ja sileyttä. Hyväksymisprosessissa on mukana vahvasti edelleen instagram-filtterien luoma keinoteollinen todellisuus.

10. Ihmiset, jotka pitävät minua hiljaisena, joutaisivat hetken aikaa kuunnella sitä meteliä, mitä pääni sisällä tapahtuu muiden puhuessa.

SEURAA HIKISTÄ KINKKUA
BLOGLOVIN’ BLOGIPOLKU |BLOGIT.FIINSTAGRAM FACEBOOK
Snapchat: jenskysii

Mie · Ruokavalio · Yleinen

Miksi en juo?

Minkä kysymyksen absolusti kuulee joka helevetin perjantai? ”Miksi et juo?” Vastaus siihen on yksinkertainen. ”Olen entinen alkoholisti, joka on kolmannella kuulla raskaana ja antibiootti-kuurilla. Lisäksi olen ottanut lestadioilaisuuden uskonnokseni ja ajattelin ajaa täältä autolla kotiin.” Toisaalta uusin suosikkivastaukseni on: ”Olen pahasti häiriintynyt”

Jostain syystä tuo jälkimmäinen vastaus saa enemmän hyväksyviä katseita osakseen kuin ensimmäinen. Jos taas vastaan rehellisesti, että ”En itse asiassa tiedä”, niin se ei riitä vastaukseksi. Se ei vaan kelpaa! Kuinka moni alkoholia käyttävistä ihmisistä tietää, miksi juo?

Koska se on hyvää. No, minusta se on pahaa.

Koska kaikki muutkin juovat. Minä olenkin vastarannan kiiski ja kutemaan menevä lohi.

Koska olen aina juonut. Ja minä en ole koskaan juonut.

Koska silloin osaan rentoutua. Minäpä osaan meditoida.

Koska pääsen juhlafiilikseen. Minulle siihen riittää Mohombi.

Koska haluan pitää hauskaa. Niin minäkin. En vaan henkilökohtaisesti tajua, mitä se alkoholi siinä auttaa.

Ehkä näitä kyselijöitä enemmän minua ärsyttävät tuttuni, jotka selittävät asian puolestani. Heidän mielestään ainoa ja luonnollisin syyni alkoholittomuuteen on isäni alkoholismi. Arvostaisin todella sitä, että niin henkilökohtaisesta ja yksityisestä asiasta ei huudella ympäri pitäjää selkäni takana jo ihan vain siksi, että SE EI OLE SE SYY ja lisäksi sen vuoksi saan osakseni usein sääliviä katseita ja voivottelua ja ihmiset ajattelevat minun olevan pahasti traumatisoitunut.

Ok, totta kai se on tehnyt sen, että lähtökohtaisesti olen aina suhtautunut alkoholiin negatiivisemmin kuin ”tavalliset” ihmiset. Kuitenkin Suomi on täynnä alkoholistien lapsia ja sukulaisia, jotka itsekin käyttävät alkoholia ja moni heistä vielä ilman mitään ongelmaa.

Jos perheestä ja lapsuudesta pitää syy löytää, niin se lienee se, että en ole nähnyt äitiäni humalassa kuin vain kerran ja minulle on jäänyt se kuva, että hän käyttää alkoholia hyvin vähän (ei välttis pidä paikkaansa, mutta tämä kuva minulla on). Lisäksi mummini ja pappani ovat aina olleet selvin päin (tai niin minulle on väitetty). Minulle siis läheisimmät aikuiset ovat vähäviinaisia, ja siitä syystä minulla on jo lapsena ollut se käsitys, että alkoholittomuus on normaalia ja hyväksyttävää, kun taas alkoholin käyttäminen on epänormaalia ja paheksuttavaa. Etenkin kun melkeinpä kaikki alkoholia käyttävät lähisukulaiseni ovat  tai ovat olleet enemmän ja vähemmän alkoholiongelmallisia.

MUTTA itse uskoisin, että pääsyy nykyiseen selvyyteeni on se, että 14-vuotiaana lupasin kaiken minulle rakkaan ja tärkeän kautta, että en juo alkoholia ennen kuin olen 18-vuotias. Tämä mahtipontinen ja sydäntä särkevä paatos on edelleen luettavissa päiväkirjastani.

Ja tämä päätös piti. Sitä edesauttoi se, että omaan korkean kunnioituksen äitiäni ja isovanhempiani kohtaan, minulla on aina ollut halua ja rohkeutta erottua massasta ja koska en pitänyt yläasteella Suosituista (ja he vielä vähemmän minusta) niin en kokenut mitään tarvettakaan kasvattaa pisteitäni ryyppäämällä, koska se tuskin olisi asiaa auttanut.

Ja sitten täytin 18. Vau. Olin täysi-ikäinen. Yhtäkkiä olinkin selvinnyt murrosiästä selvin päin, olin juhlinut, pitänyt hauskaa, seurustellut, pussaillut, tehnyt kaikkea muutakin, saunonut ilman kaljaa, syönyt riistaa ilman viiniä, tehnyt todella noloja juttuja ja isoja virheitä, kaatunut, rentoutunut, nukahtanut omituisiin paikkoihin ja lähettänyt tuhansia noloja tekstareita… ja kaikki tämä selvin päin. Mitä hittoa minä sillä viinalla teen? Mitä sisältöä se toisi minun elämääni nyt, kun en ole sen käyttöä opetellut? Niinpä. Ei yhtään mitään.

Ihmiset juovat yleensä viinaa siksi, että he ovat opetelleet juomaan sitä. Ihmiset eivät juo viinaa yleensä siksi, että he eivät ole opetelleet juomaan sitä. Yksinkertaista. Minä en juo, koska en ole koskaan juonut.

Tähän sitten joku neropatti heittää, että ”miten voit tietää, että se ei ole sinun juttusi, kun et ole koskaan kokeillut ja kaikkea pitää kokeilla” Siihen vastaan yleensä, että ”Haluaisitko kertoa minulle tarkemmin homoseksi-kokemuksestasi kun nähtävästi nyt olet päätynyt siihen, että olet hetero?”

Tiedän, seksuaalista suuntautumista ja alkoholin käyttöä on todella tyhmää verrata toisiinsa, mutta humalaiset iskijämiehet eivät sitä ole koskaan kyseenalaistaneet. :D

”En juo, koska en ole koskaan juonut” -lause ei muuten riitä syyksi alkoholittomuudelle. Silloin on MUSTJUTTU selittää, että miksi en ole koskaan juonut. Ja kuten huomaatte tästä kirjoituksesta, niin sen selittäminen on aika pitkä prosessi, niin siksi kuittaan sen ilmoittamalla olevani pahasti häiriintynyt.

Mitä mieltä sitten olen muiden juomisesta? Siinäpä juotte. Toki kaverini ovat liiallisessa humalassa ihan helevetin ärsyttäviä, mutta meikä on helevetin ärsyttävä usein selvin päinkin niin pitää se kavereillakin olla oikeus rasittaa minua :D Lisäksi en tykkäisi siitä, jos poikaystäväni olisi kerran viikossa hirveässä humalassa, koska minusta se on liian usein.

Luulenko olevani parempi ihminen, kun en juo? En tietenkään. Toki pidän alkoholinkäyttöäni parempana kuin monen muun viinankäyttöä, mutta ne henkilöt voivat hyvinkin olla parempia käyttämään esimerkiksi teknisiä vempaimia, joten tasoissa ollaan.
Lisäksi ainahan sitä sanotaan, että ihminen on sitä mitä syö. Ei sitä mitä juo.

Häiritseekö juomattomuuteni muita? Kyllä. Olen kuullut, ettei joku mielellään lähtisi baariin kanssani, kun heitä ahdistaa juoda seurassani. :P Ja aivan turhaa. Minulle on yks ja sama mitä kukakin vetää naamaansa, kunhan ei oksenna autooni. Lisäksi kerran yksi exäni sanoi minulle, ettei halua mennä kanssani kaverinsa kotibileisiin, koska en juo ja siksi minua pitäisi vahtia. Ai hä?

Voisinko seurustella alkoholia käyttävän miehen kanssa? Olen seurustellut ja voisin seurustella jatkossakin. Lisäksi humalaiset miehet on helpompi saada sänkyyn ja puhumaan tunteista, niin on vaan plussaa, että mies on välillä wasted.

Käytänkö ollenkaan alkoholia? Totaalikieltäytyjä en ole. Voin juoda lasin viiniä hyvällä illallisella, maistaa eri drinkkejä ja äidin saatanan pahaa Bailey’s-mitäliehirvitystä. Näitä alkoholin juomishetkiä kuitenkin on ehkäpä kerran parissa-kolmessa kuukaudessa ja silloinkin on kyse maksimissaan kahdesta annoksesta, niin sanon yksinkertaisuuden vuoksi olevani absolutisti, vaikka TIEDÄN, että se meinaa täysinubertotaalikieltäytyjää.

Olenko ikinä ollut humalassa? Enpäs usko. Toki se muutama annos tuntuu jossakin, mutta olen sen verta isokokoinen ihminen, etten ikinä ole alkanut puhumaan omituisia, sössöttämään, horjunut askeleissani tai saanut omituisia tunteenpurkauksia. Olen ollut suorakatseinen oma itseni, jonka aivoissa on vaan ollut jokin epämiellyttävä tunne, joka on merkki siitä, että vesi on parasta ja Battery parhaimmillaan ilman kossua.

Olenko ylpeä itsestäni? Hell yeah.

(Nosto pääblogistani Y:stä)