Pohdintaa

Epäsuositut mielipiteet

Tällä otsikolla varustettuja postauksia on pyörinyt paljon mm. Fitfashion-portaalissa, ja koska apinointi on yksi sometuksen kultaisista aakkosista, päätin pohtia omia mielipiteitäni ääneen.

Aika äkkiä huomasin ongelman: minulla on kohtalaisen vähän mielipiteitä. Olen aina lukenut paljon ja opiskellut liikaa, mikä on varmasti osasyynä siihen, että olen ”toisaalta – toisaalta” -ihminen. Voin muodostaa mielipiteen, mutta myös kumota sen hyvinkin äkkiä. MUTTA onneksi joitain mielipiteitä sain itsestäni irtikin.

14355597_10155340514430550_1498904630948976435_n

  1. Mielestäni terrori-iskuille ja etenkin niiden tekijöille pitäisi antaa niin vähän palstatilaa kuin mahdollista.

Tästä avauduinkin hieman Turun tragedian jälkeen snäpissä (@jenskysii). Terroristit haluavat huomiota ja näkyvyyttä. Sen takia he toimivat miten toimivat. Aina vain järkyttävämmin ja näyttävämmin: jotta heistä puhuttaisiin, jotta he saisivat herätettyä lisää pelkoa. Ääri-islamistit haluavatkin, että länsimaat alkaisivat suhtautua Lähi-Idästä tuleviin ja muslimeihin entistä ennakkoluuloisimmin. He haluavatkin, että alkaisimme vihata ”muunlaisia ihmisiä.” He haluavat luoda vastakkainasettelun, koska se toisi mukavaa kaaosta ja sen jälkeen olisi vielä helpompi värvätä ja aivopestä uusia kannattajia ääriliikkeille.
Jos esimerkiki Turun iskun jälkeen tuli yksikään rasisti lisää, terrorismi voitti.

Tämä ei tarkoita sitä, että pää pensaaseen ja hyssytellään. Totta kai teoista pitää tuomita ja totta kai niitä tulee ehkäistä. Totta kai pitää koittaa pysyä kartalla siitä, keitä mihinkin maahan on menossa, mutta… Sitä (todennäköisesti) yhtä, radikalisoitunutta puukkojunkkaria vastaan oli monta suomalaista, ulkomaalaista ja ulkomaalaistaustaista, jotka joko ajoivat tekijää takaa ja/tai auttoivat uhreja. Keskityttäisiin näihin hyväntekijöihin, sillä heitä ON enemmän kuin mahdollisia pahantekijöitä. Ja minun Suomeeni tuollaiset hyväntekijät ovat enemmän kuin tervetulleita.

2. Mielestäni salille ei ole pakko mennä, jos ei jaksa

Ok, tämä nyt on monelle varmasti itsestäänselvyys, mutta joskus olisin tuhahdellu tuollaisille sanoille ja rajusti :D Koska AINOA HUONO TREENI ON TEKEMÄTÖN TREENI ja KEHITYS LOPPUU TYYTYVÄISYYTEEN ynnä muut viisaudet, joiden ei pitäisi kuulua harrastelijan ajatusmaailmaan. Minä en ole kilpaurheilija, minä en ole edes fitnessharrastaja. Minä olen ihan tavallinen salilla kävijä, joka on jättänyt monta treeniä väliin vain siksi, että nukkui edeltävänä yönä viisi tuntia tai kaipasi työpäivän jälkeen enemmän sohvaa ja Netflixiä kuin rautaa ja rajuja  tempauksia.

Ja vaikka siitä ei olekaan seurannut maksimaalista kehitystä, niin eipä tästä ole kehittynyt myöskään kauhistuttavaa takapakkia. Olen jo lähes kaikissa liikkeissä saanut palautettua ne ”peruspainot” käyttöön ja käsivarsistani näkee edelleen, että olen jääkaapin oven lisäksi vedellyt jotain muutakin. Pitkittyneeseen stressiin ensiapu ei ole raju treeni: se päin vastoin stressaa elimistöä lisää.

3. Mielestäni lapsen voi hankkia yksinkin

Isättömänä kasvaminen varmaan vaikuttaa ajatusmaailmaani siten, että en näe oikeastaan mitään ongelmaa siinä, jos haluaisin ”hankkia” lapsen yksin. Ja nimenomaan ”hankkia” hipsuissa, koska eihän se nyt tietenkään ole missään sanottu, että lapsen saamiseen riittää pelkkä haluaminen :D Nuorempana podin jopa pientä ”isävihaa” siinä mielessä, että pidin isiä täysin turhina ihmisinä ylipäätänsä, joista ei ole mitään hyötyä/iloa kenenkään elämään. Nykyään näen jo isyydenkin hyvät (ja järkevät) puolet, mutta en hämmästyisi, jos joskus kirjoittelisin blogia aiheesta ”Tarkoituksellinen yh-äitiys”.

4. Mielestäni määräaikainen työsuhde ei ole kyykytystä

Ok, nykyään nuorempi sukupolvi ei tunnu kauhistelevan määräaikaisia työsuhteita. Ne ovat enemmän sääntö kuin poikkeus ja itseasiassa jopa toivottavia. Vakituinen työ tuntuu itselle ajatuksena tällä hetkellä lähinnä vankilalta. Totta kai siitäkin vai aina irtisanoutua mutta… On se vaan helpompaa miettiä mahdollisia muutoksia ja maisemanvaihtoja, kun työsuhteella on selkeä päättymispäivä. Ymmärrän, että monessa mielessä toistaiseksi voimassa oleva sopimus olisi turvallisempi. Jos esimerkiksi sairastuu vakavammin, niin työhön on helppo palata. Tai on äitiys-/isyyslomalla. Tai haluaa saada asuntolainan. Mutta tällä hetkellä pidän tietynlaista vapautta ja avoimia ovia kiehtovampina kuin sitä, että tietäisin olevani todennäköisesti kymmenenkin vuoden päästä saman työnantajan alaisuudessa. Ja siis… Koska tiedän, mitä työtä haluan tehdä seitsemänkymppiseksi?

Muutenkin kannustaisin ihmisiä luottamaan siihen, että elämä kantaa ja jokainen loppu on uusi mahdollisuus ja kasa muita – kevyesti nykäsmäisiä – viisauksia.

5. Mielestäni sosiaalinen media ei ole valehtelija

Tein tästä aiheesta joskus kokonaisen postauksenkin, mutta saa nyt luvan olla viimeinen epäsuosittu mielipiteeni. Usein puhutaan siitä, kuinka sosiaalinen media valehtelee, pilaa ihmisten itsetunnon, luo paineita ja kiusaa ihmisiä. Hommahan on sama kuin aseiden kanssa. Aseet eivät tapa: ihmiset tappavat. Sosiaalinen media ei valehtele, vaikka sen käyttäjät valehtelevatkin.

Itse olen myös hivenen kyllästynyt nuorten aliarvioimiseen. Ne nykyajan nuoret ovat kasvaneet keskellä somea. Heidän medialukutaitonsa on parempi kuin voisi uskoakaan ja vaikka he totta kai imevät somesta vaikutteita ja taistelevat tykkäyksistä, niin he tietävät kyllä senkin, kuinka helppo somessa on mm. levitellä juoruja, muokata kuvia ja valehdella.

Vielä kun saataisiin jokainen ihminen (iästä riippumatta) muistamaan, että vaikka anonyyminäkin sanotut sanat satuttavat. Lupaan ja vannon, että oma olonne ei parane sillä, että puhutte ikävään sävyyn muista ihmisistä Jodelissa, Sarahahissa tai vauva.fi:ssä.

SEURAA HIKISTÄ KINKKUA
BLOGLOVIN’ BLOGIPOLKU BLOGIT.FIINSTAGRAM FACEBOOK
Snapchat: jenskysii

Houseof

House of Brandonilla keskiviikkoon saakka mahdollisuus saada -20% lisää pois aletuotteiden hinnasta koodilla AGSLS :)

 

Pohdintaa

Iltamiete ystävyydestä

Ystävyys lapsena oli yksinkertaista ja helppoa. Sitä alettiin vain leikkiä yhdessä jos satuttiin asumaan samoilla kulmilla tai olemaan samassa paikassa samaan aikaan. Ja jos ystävä ärsytti, hänet pystyi ajamaan katuharjan kanssa poissa omalta pihalta (kuten tein kummilapseni äidille reilut kaksikymmentä vuotta takaperin.)

Aikuisena ystävyys on erilaista. On mahdollisuus vähän valita kenen kanssa leikkii ja parhaimmat kaverit pysyvät samoina vuosien ajan eivätkä vaihdu viikottain. Osa ystävistä säilyy lapsuudesta saakka kuvioissa, osa jää mukaan koulumatkalta, osan kanssa löydetään yhteinen sävel, kun satutaan olemaan samaan aikaan samassa paikassa pussailemassa eri miehiä ja päätetään, ettei sitten kerrota muille, että oltiin täällä, ja jotkut voivat löytyä nykyään myös bittiavaruudesta.

Ei varmaankaan tule yllätyksenä, että ystävänä olen neuvoja. Osaan kuunnella, mutta minun on mahdotonta olla kertomatta omaa mielipidettäni tai kehitysehdotustani asiaan. Tämän vuoksi epäilen hakeutuneeni kyllä oikealle alalle: joskus olen vielä opo ja sitten neuvon KAIKKIA ja AIKAVARAUKSELLA. Neuvoni ovat kuitenkin ehdotuksia, hajatelmia ja omia näkemyksiäni. Ne eivät ole ehdottomia käskyjä, joiden noudattamatta jättäminen johtaa – jos ei nyt ihan kadotukseen – niin ainakin WhatsAppin estolistalle. Minun on pakko sietää se, etteivät ihmiset elä omaa elämäänsä niinkuin minä heidän elämäänsä eläisin. Päätöksiäkään en voi kenenkään puolesta tehdä, koska en ole valmis kantamaan vastuuta tai ottamaan kunniaa jos toisen puolesta tekemäni päätös on väärä tai oikea. Jokainen on oman elämänsä herra, ei ystävän pidäkään sitä rajoittaa.

Mutta tarvitseeko ystävän olla kaikesta samaa mieltä? Onko hyvän ja aidon ystävän merkki se, että hän katselee hiljaa vierestä, kun toinen astuu jälleen yhteen maamiinaan. Ja jos hän ehdottaa, että josko vaikka etsittäisiin kiertoreitti, ostetaan miinaharava tai painutaan helevethin täältä, niin pyydetään olemaan kommentoimatta,  koska tosiystävä tukee ojassa ja allikossa ninjamaisella äänentuotolla. Se on raskasta. Se on todella raskasta pelätä toisen puolesta ja turhauttavaakin, kun tietää, ettei voikaan eikä saakaan sanoa tai tehdä mitään. Voi vaan toivoa, että kaikki menee hyvin. Mutta yhtä raskasta se on katsoa sitä onnellista miinakentällä loikkimista, kun ei voi tietää, että vieläkö tulee yksi räjähdys vai joko kaikki on saatu purettua uhrilahjan avulla. En voi kannustaa ketään hyppimään miinäkentällä silmät sidottuina. Aivan varmasti juoksen paikalla keräilemään palasia JOS täytyy, mutta en voi hyvällä omalla tunnolla olla vieressä taputtamassa rytmiä ennen kuin voin olla varma, että pelto on onnellista hyppimistä varten turvallinen.

406420_444783362231001_796528036_n

Ja voiko ystävä sellaista vaatiakaan? Jokainen varmasti tietää, että on raskasta ja kuluttavaa olla joskus tukipilari toiselle jos toinen käy läpi vaikeaa elämänvaihetta tai kriisiä. Hädän hetkellä totta kai pitää ollakin paikalla, mutta pitää osata pitää kiinni myös omista rajoistaan ja hyvinvoinnistaan ja todeta, että ei pysty tähän ainakaan yksin. Toistamaan samoja lauseita kerta toisensa jälkeen. Kuulemaan samat syytökset kerta toisensa jälkeen. Pelkäämään, että toiseen sattuu ja toinen luulee, että toivonkin hänen räjähtävän miinakentällä vain siksi, että pääsisin hihkumaan olevani oikeassa. Ei. Minä toivon olevani väärässä. Toivon, että ystäväni ovat onnellisia ja heidän toiveensa toteutuvat. Mutta en minä voi olla täydellinen ystävä jos se vaatii sitä, että minun pitää olla ystävä tietyllä tapaa: taputtaa rytmiä, nyökytellä ja ihkutella, kerätä palasia, lohduttaa ja tukea, taputtaa rytmiä, nyökytellä ja ihkutella, kerätä palasia, lohduttaa ja tukea, taputtaa rytmiä, nyökytellä ja ihkutella, kerätä palasia, lohduttaa ja tukea…

Ei. Minä taputan rytmiä, nyökyttelen ja ihkuttelen, kerään palaset, lohdutan ja tuen, katselen varovasti sormien raosta, kannustan ja pidän peukkuja pystyssä, kerään palaset, lohdutan ja tuen, varoittelen, pyydän harkitsemaan ja rukoilen Kaikkivaltiasta, kerään palaset, lohdutan ja tuen. Ja sanon, että palaan miinakentän laidalle sitten, kun siellä on useampi viikko loikittu ilman räjähdystä. Mutta jos sitä ennen pamahtaa, olen paikalla. Totta kai. Aina. Satoi tai paistoi. Ja voin olla paikalla myös ihan hiljaakin. Mutta tukea loikkimiselle ei heru.

Seuraa Hikikinkkua
Facebook | Instagram | Bloglovin | YouTube
Snapchat: jenskysi
Pohdintaa · Wilhelm

Uusiosinkun pään sisällä

 

19399637_10156357843300550_3228184278391895357_n

Edelleen suosituin hakusana blogiini tällä hetkellä on ”Hikikinkku ero” niin kai se pitää hieman aiheesta avautua. Jos kaksi ihmistä tulevat hyvin toimeen keskenään, eivät riitele juuri koskaan ja unelmoivat pitkälti samoista asioista, niin mikäs järki siinä on edes harkita eroa?

Harmi kyllä muutamissa isoissa asioissa unelmoimme eri asioista. Ehkä merkittävin ero oli siinä, että Wilhelm ei halunnut lapsia koskaan tai aikaisintaan kymmenen vuoden päästä ja allekirjoittanut on kymmenen vuoden päästä 39 ja ei voi luvata, etteikö saisi pahaa vauvakuumetta ennen sitä. Ainakin epäilen haluavani edes yrittää lasten saamista ja silloin mielelläni joko sellaisen ihmisen kanssa, joka myös haluaa niitä tai sitten ihan rehellisesti ja virallisesti yksin. Tiedostimme, että tämä on asia, jolla on iso vaara katkeroittaa jompikumpi ja on kummaltakin väärin painostaa toista suuntaan tai toiseen.

Lisäksi akuutimpi ero oli varmaan siinä, että kumpikin olemme urakeskeisessä elämäntilanteessa. Minä en olisi voinut vaatia Wilhelmiä muuttamaan oman unelmatyöni perässä paikkakunnalle X, jossa ei välttämättä olisi hänelle lähellä mitään työllistymismahdollisuuksia hänen alaltaan. Itse taas työllistyisin aika varmasti missä tahansa ainakin lyhyisiin pätkiin, mutta minua ahdisti ajatus, että jäisin esimerkiksi juurikin Ikaalisiin tekemään satunnaisia opettajan sijaisuuksia ja toivomaan, että jostain päin Pirkanmaata avautuisi ohjausalan paikka. Halusin päästä heti hyötymään uudesta koulutuksestani ja hakea aktiivisesti juuri omiin hommiini, vaikka se tietäisi muuttoa luojatiesminne.

Eli vaikka astelimme yhdessä samaan suuntaan olimme alkaneet kumpikin seisoa hieman toistemme edessä, olemaan tiellä ja seisomaan sellaisissa risteyksissä, joista ei löytynyt kompromissiratkaisua. Tai varmasti olisi löytynyt, mutta oliko kumpikaan valmis olemaan toisen unelmien jarruna? Ei. Kun ei ole lapsia eikä yhteistä omaisuutta, voi olla järkevintä totella kiinalaista sananlaskua ja todeta ”Jos rakastat jotakuta, päästä hänet vapaaksi”. Ja se on parempi tehdä silloin, kun välit ovat vielä hyvät ja rakkaus vahva.

Eroa alettiin tehdä jo ihan alkuvuodesta, FB-viralliseksi se muodostui pääsiäisen tienoilla. Todennäköisesti tämän helpompaa eroa en tule koskaan kokemaan, koska siihen ei liittynyt draamaa, vihaa tai haukkumista. Surua toki ei karkuun pääse, mutta olisi aika huolestuttavaa, jos en olisi yhtään kyyneltä valuttanut ennen tai jälkeen eron :D

Omaisuudenjako oli helppo. Minä muutan pois, koska minulla on a) vähemmän tavaraa ja b) työnsaanti Ikaalisista epätodennäköistä. Minä pidän kissat, koska olen niistä maksanut ja minä pidän omilta sukulaisistani saadut tavarat/lahjat, Wilhelm omiltaan. Perussettiä. Yhteisesti ostettuja asioita ei tainnut pahemmin olla ja niissäkin tehtiin järkiratkaisuja. Wilhelm esimerkiksi sai pitää minun ostaman jättimäisen meikkipöydän, koska sen kuljettaminen saatika mahduttaminen yhtään mihinkään olisi haastavaa puuhaa ja Wilhelm sai siitä hyvää säilytystilaa itselleen. Mitä sitä lusikoista tappelemaan, uusia kun saa kaupasta ja riidellä voi kehittävimmistäkin asioista.

Asioilla on tapana järjestyä ja suhteilla on tapana loppua joko eroon tai kuolemaan. Ihmiset kasvavat erilleen tai sitten ajoitus vaan ei osu yks yhteen. Ei se tee toisesta väärää tai sopimatonta eikä suhteesta huonoa tai epäonnistunutta. Itse kun mietin mennyttä kahta ja puolta vuotta, niin kyllähän sitä jäi pelkästään plussan puolelle ja tiedän  ettei kyseinen ihminen elämästäni ole ainakaan ihan heti katoamassa. Edelleen olemme päivittäin tekemisissä mikä on mukavaa. Saa vierottautua toisesta rauhassa.

Kävin itse olemassa jo hetken Tinderissä, mutta viime viikolla poistin tilini sieltä. Tässä on nyt niin paljon kaikkea muutakin tekemistä, ettei todellakaan jaksa mitään treffailua tai edes keskustella paljoa ollenkaan tuntemattomien ihmisten kanssa. Katsotaan syksymmällä uudelleen, kun on kämppä kunnossa ja tiedän, mitä teen käytännössä työkseni :D Paras puoleni sekä sinkkuna että suhteessa onkin se, että tykkään olla yksin, niin mitäpä sitä väkisin edes seuraa etsiä. Nyt olen rehellisesti rauhallisen tyytyväinen ja semihullu kissanainen.

Seuraa Hikikinkkua
Facebook | Instagram | Bloglovin | YouTube
Snapchat: jenskysi