Pohdintaa · Yleinen

En tiedä luotiinks mua lentämään | Luotiin tai ei, silti hypätään

Tiedättekö sen tunteen, kun haluatte samaan aikaan sekä pysähtyä että mennä?

Jäädä ja vaihtaa maisemaa?

Mennä lenkille ja maata sohvalla?

Tavata ihmisiä ja jumahtaa kotiin?

Vaihtaa alaa ja keskittyä nykyiseen?

En oikein tiedä, missähän ihmeen välissä minusta tuli tällainen tuuliviiri. Muistaakseni joskus ainakin oletin olevani hyvinkin hidasliikkeissäni, paikallaan onnellisesti pysyttelevä ja muutoksia kammoksuva järki-ihminen. Yhtäkkiä huomaan olevani GO WITH THE FLOW-huutoja rääkyvä sydäntään sokeasti seuraava ”haluan vaihtaa työtä, maisemaa, lemmikkejä, sisustusta, hiusväriä ja harrastuksiani vähintään kerran kuukaudessa”-ihminen.

Jos tämä on aikuistumista, niin se ei ole yhtään sitä, mitä oletin sen olevan.

29512316_10157315566270550_860111470589342216_n

Tiedä sitten, onko kyseessä kolmenkympin kriisi, aivokasvain tai oman itseni löytäminen. Ehkä nyt otan takaisin sen rauhallisen ja järkevän nuoruuteni ja alan höyryämään höyryjä, jotka muu ikäpolvi on höyrynnyt 2000-luvulla.

Mutta ehkä kyseessä on myös se, että useampi edeltävä vuosi on ollut muutoksia täynnä. Muuttoja eri paikkakunnille, uusia työpaikkoja, opiskelua, avopuoliso, ex-avopuoliso, lemmikkimäärän kaksinkertaistuminen ja karvanmäärän viisinkertaistuminen, sairaita sukulaisia, paranevia sukulaisia, kuolevia sukulaisia.

Ja nyt… Nyt on ollut todella rauhallista viimeiset neljä kuukautta. Olen nyt ollut yli 10 kuukautta samassa työpaikassa, mikä on oma henkilökohtainen ennätykseni työurallani. Avoimen kautta tekemäni palvelumuotoilun perusopinnotkin alkavat olla loppusuoralla ja kohta en tiedä, mitä tekisin vapaa-ajallani. Jos universumi ei järjestä eteeni muutospommia, niin alanko suunnitella sellaista itse? Millähän sitä seuraavaksi oman elämänsä mylläisi? Seuraava varma muutoskin on edessä vasta uutena vuotena, kun nykyinen työsopimukseni päättyy. Pitääkö tässä nyt olla kahdeksan kuukautta ihan vaan… no… olla?

Tai ehkä vaan myöntäisin itselleni, että käyn ylikierroksilla. Olen suorittanut vuosia, pistänyt introvertin ja muutosvastaisen perusluonteeni sellaisen lingon läpi, ettei mikään ihme, että nyt on vaikea vain olla. Pysähtyä. Elää hetkessä. Jos nyt vain hengittäisin sisään ja ulos, sulattaisin aivoni mindfulnessilla ja antaisin elämän virrata ilman aktiivisia muutosyrityksiä.

Koska ainoa, mikä todella vaatisi muutosta, on minä. Minä ja minun hyvinvointini. Suunnittelen jatkuvasti jonkin ulkoisen asian muuttamista ja muutosta, etten jätä itselleni aikaa vilkaista peiliin ja huomata, että tuolle olis aika otollinen aika tehdä jotain. Antaa peilikuvalle aikaa ja huomiota.

Koputtaa lasiin ja kysyä, onko ketään vielä kotona?

Bodylove · Pohdintaa

Häpeän kanssa salilla

23825198_333321387142178_4710947475756679168_n

Kerroin pari postausta taaksepäin siitä, kuinka syksyllä kuntosalilla oleminen on ahdistanut minua siinä missä kaupassakäyminenkin. Kun olo on ollut ihmisenä epäonnistunut, ruma ja lihava, niin kuntosali on vaan lietsonut tuota ajatusmaailmaa. Olen vertaillut itseäni muihin ja kuvitellut, että muita kiinnostaa meikäläisen katseleminen salilla.

Minua vaan hävetti. Hävetti tehdä yhtään mitään salilla. Hävetti, koska kunto on heikentynyt. Hävetti, koska en ole läheskään yhtä fitfashion mitä joskus olen ollut, hävetti, kun oletin tekeväni kaikki liikkeet päin prinkkalaa.

Oli helpompi olla käymättä salilla kuin käydä siellä. En voinut kuvitellakaan meneväni salille töiden jälkeen kun salilla oli kiireisin aika, illalla en jaksanut ja aamuisin vain harvoin sain itseni ennen töitä liikkeelle. Välillä sain, ja treenistä tuli ihan… Hyvä olo. Mutta treenatessa oli aina paha.

Juttelin asiasta myös psykologini kanssa ja keskustelimme pitkään häpeän tunteesta. Hän ehdotti, että ottaisin häpeän tietoisesti mukaan kuntosalille ja kauppaan. Kuvittelisin häpeän rinnalleni ja tuntisin tuon tunteen läsnäolon vähän kuin ”ulkopuolisena” itsestäni, näkymättömänä kumppanina.

Ihmiselle, jolla oli mielikuvituskaveri Pekka lapsena, tehtävä ei osoittautunut vaikeaksi. Ymmärsin myös, mitä tehtävällä haettiin takaa: kun en koita kätkeä tunnetta, se ei jää kurkkuun puristamaan.

Ja niin minä menin salille seuraavana päivänä häpeäni kanssa. Kuvittelin, kuinka tuo mykkyrässä kulkeva möykky on pukeutunut ylisuuriin vaatteisiin, välttelee katsekontaktia ja haluaa valita mahdollisimman syrjäiset laitteet. Häpeä on tarkoituksella koittanut saada itsestään mahdollisimman mitättömän näköisen, ettei kukaan näkisi häntä.

Kuten ei näekään.

Häpeä on pääni sisällä.

Tuo oli yllättävän iso oivallus. Mielikuvitusleikin kautta sisäistin sen tosiasian, ettei kukaan muu näe häpeääni kuin minä itse. Häpeä on täysin kiinni omassa ajatusmaailmassani, ei ulkomuodossani. Jätin häpeän nurkkaan istumaan ja tein askelkyykkykävelyä, vaikka vieressä bodasi yhteensä 400kg tiukkaa lihasta. Entäs sitten? En minä käännä katseita ja jos käännän, niin ei minun tarvitse hävetä. Olenhan täällä tukemassa omaa hyvinvointiani, voimassa paremmin ja voimautumassa. Ugh.

Häpeän tunne on todellinen ja rajoittava. Maailmasta löytyy myös lukuisia ihmisiä, jotka ruokkivat muiden häpeän tunnetta turhalla vilkuilulla ja naureskelulla. Toisaalta hyvin moni noista vilkuilusta on myös häpeän itsensä luomia ajatuksia, joilla ei todellista tarkoitusperää ole. Suurin osa ihmisistä salilla keskittyy omaan tekemiseensä ja jos näkevätkin siellä itseään huonokuntoisemman ihmisen, niin tuskin ajattelevat häntä sekuntia paria kauempaa. Edes minun häpeäni ei ole muun maailman keskipiste. Hänen ei tule olla minunkaan keskipisteeni.

Häpeän ulkoistamista olen harjoittanut myöhemmin myös kaupassa, töissä kuin kaupungillakin. Ja se on toiminut yllättävän hyvin. Häpeä on vain tunne ja häpeä on näkymätön. Jos esimerkiksi näytän kaupassa surulliselta ja ahdistuneelta, tuskin kukaan katsoo minua häveten. He ennemminkin miettivät, että tuolla ihmisellä ei ole kaikki hyvin. Ehkä he tuntevat jopa myötätuntoa? Kuinka monesta tuntemattomasta ihmisestä itse ajattelet päivän aikana pahaa? Niinpä. Hyvin harvasta. Mitä hävettää sinulla siis olisi?

Seuraa Hikikinkkua
Facebook | Instagram | Bloglovin | YouTube
Snapchat: jenskysi
Pohdintaa

Epäsuositut mielipiteet

Tällä otsikolla varustettuja postauksia on pyörinyt paljon mm. Fitfashion-portaalissa, ja koska apinointi on yksi sometuksen kultaisista aakkosista, päätin pohtia omia mielipiteitäni ääneen.

Aika äkkiä huomasin ongelman: minulla on kohtalaisen vähän mielipiteitä. Olen aina lukenut paljon ja opiskellut liikaa, mikä on varmasti osasyynä siihen, että olen ”toisaalta – toisaalta” -ihminen. Voin muodostaa mielipiteen, mutta myös kumota sen hyvinkin äkkiä. MUTTA onneksi joitain mielipiteitä sain itsestäni irtikin.

14355597_10155340514430550_1498904630948976435_n

  1. Mielestäni terrori-iskuille ja etenkin niiden tekijöille pitäisi antaa niin vähän palstatilaa kuin mahdollista.

Tästä avauduinkin hieman Turun tragedian jälkeen snäpissä (@jenskysii). Terroristit haluavat huomiota ja näkyvyyttä. Sen takia he toimivat miten toimivat. Aina vain järkyttävämmin ja näyttävämmin: jotta heistä puhuttaisiin, jotta he saisivat herätettyä lisää pelkoa. Ääri-islamistit haluavatkin, että länsimaat alkaisivat suhtautua Lähi-Idästä tuleviin ja muslimeihin entistä ennakkoluuloisimmin. He haluavatkin, että alkaisimme vihata ”muunlaisia ihmisiä.” He haluavat luoda vastakkainasettelun, koska se toisi mukavaa kaaosta ja sen jälkeen olisi vielä helpompi värvätä ja aivopestä uusia kannattajia ääriliikkeille.
Jos esimerkiki Turun iskun jälkeen tuli yksikään rasisti lisää, terrorismi voitti.

Tämä ei tarkoita sitä, että pää pensaaseen ja hyssytellään. Totta kai teoista pitää tuomita ja totta kai niitä tulee ehkäistä. Totta kai pitää koittaa pysyä kartalla siitä, keitä mihinkin maahan on menossa, mutta… Sitä (todennäköisesti) yhtä, radikalisoitunutta puukkojunkkaria vastaan oli monta suomalaista, ulkomaalaista ja ulkomaalaistaustaista, jotka joko ajoivat tekijää takaa ja/tai auttoivat uhreja. Keskityttäisiin näihin hyväntekijöihin, sillä heitä ON enemmän kuin mahdollisia pahantekijöitä. Ja minun Suomeeni tuollaiset hyväntekijät ovat enemmän kuin tervetulleita.

2. Mielestäni salille ei ole pakko mennä, jos ei jaksa

Ok, tämä nyt on monelle varmasti itsestäänselvyys, mutta joskus olisin tuhahdellu tuollaisille sanoille ja rajusti :D Koska AINOA HUONO TREENI ON TEKEMÄTÖN TREENI ja KEHITYS LOPPUU TYYTYVÄISYYTEEN ynnä muut viisaudet, joiden ei pitäisi kuulua harrastelijan ajatusmaailmaan. Minä en ole kilpaurheilija, minä en ole edes fitnessharrastaja. Minä olen ihan tavallinen salilla kävijä, joka on jättänyt monta treeniä väliin vain siksi, että nukkui edeltävänä yönä viisi tuntia tai kaipasi työpäivän jälkeen enemmän sohvaa ja Netflixiä kuin rautaa ja rajuja  tempauksia.

Ja vaikka siitä ei olekaan seurannut maksimaalista kehitystä, niin eipä tästä ole kehittynyt myöskään kauhistuttavaa takapakkia. Olen jo lähes kaikissa liikkeissä saanut palautettua ne ”peruspainot” käyttöön ja käsivarsistani näkee edelleen, että olen jääkaapin oven lisäksi vedellyt jotain muutakin. Pitkittyneeseen stressiin ensiapu ei ole raju treeni: se päin vastoin stressaa elimistöä lisää.

3. Mielestäni lapsen voi hankkia yksinkin

Isättömänä kasvaminen varmaan vaikuttaa ajatusmaailmaani siten, että en näe oikeastaan mitään ongelmaa siinä, jos haluaisin ”hankkia” lapsen yksin. Ja nimenomaan ”hankkia” hipsuissa, koska eihän se nyt tietenkään ole missään sanottu, että lapsen saamiseen riittää pelkkä haluaminen :D Nuorempana podin jopa pientä ”isävihaa” siinä mielessä, että pidin isiä täysin turhina ihmisinä ylipäätänsä, joista ei ole mitään hyötyä/iloa kenenkään elämään. Nykyään näen jo isyydenkin hyvät (ja järkevät) puolet, mutta en hämmästyisi, jos joskus kirjoittelisin blogia aiheesta ”Tarkoituksellinen yh-äitiys”.

4. Mielestäni määräaikainen työsuhde ei ole kyykytystä

Ok, nykyään nuorempi sukupolvi ei tunnu kauhistelevan määräaikaisia työsuhteita. Ne ovat enemmän sääntö kuin poikkeus ja itseasiassa jopa toivottavia. Vakituinen työ tuntuu itselle ajatuksena tällä hetkellä lähinnä vankilalta. Totta kai siitäkin vai aina irtisanoutua mutta… On se vaan helpompaa miettiä mahdollisia muutoksia ja maisemanvaihtoja, kun työsuhteella on selkeä päättymispäivä. Ymmärrän, että monessa mielessä toistaiseksi voimassa oleva sopimus olisi turvallisempi. Jos esimerkiksi sairastuu vakavammin, niin työhön on helppo palata. Tai on äitiys-/isyyslomalla. Tai haluaa saada asuntolainan. Mutta tällä hetkellä pidän tietynlaista vapautta ja avoimia ovia kiehtovampina kuin sitä, että tietäisin olevani todennäköisesti kymmenenkin vuoden päästä saman työnantajan alaisuudessa. Ja siis… Koska tiedän, mitä työtä haluan tehdä seitsemänkymppiseksi?

Muutenkin kannustaisin ihmisiä luottamaan siihen, että elämä kantaa ja jokainen loppu on uusi mahdollisuus ja kasa muita – kevyesti nykäsmäisiä – viisauksia.

5. Mielestäni sosiaalinen media ei ole valehtelija

Tein tästä aiheesta joskus kokonaisen postauksenkin, mutta saa nyt luvan olla viimeinen epäsuosittu mielipiteeni. Usein puhutaan siitä, kuinka sosiaalinen media valehtelee, pilaa ihmisten itsetunnon, luo paineita ja kiusaa ihmisiä. Hommahan on sama kuin aseiden kanssa. Aseet eivät tapa: ihmiset tappavat. Sosiaalinen media ei valehtele, vaikka sen käyttäjät valehtelevatkin.

Itse olen myös hivenen kyllästynyt nuorten aliarvioimiseen. Ne nykyajan nuoret ovat kasvaneet keskellä somea. Heidän medialukutaitonsa on parempi kuin voisi uskoakaan ja vaikka he totta kai imevät somesta vaikutteita ja taistelevat tykkäyksistä, niin he tietävät kyllä senkin, kuinka helppo somessa on mm. levitellä juoruja, muokata kuvia ja valehdella.

Vielä kun saataisiin jokainen ihminen (iästä riippumatta) muistamaan, että vaikka anonyyminäkin sanotut sanat satuttavat. Lupaan ja vannon, että oma olonne ei parane sillä, että puhutte ikävään sävyyn muista ihmisistä Jodelissa, Sarahahissa tai vauva.fi:ssä.

SEURAA HIKISTÄ KINKKUA
BLOGLOVIN’ BLOGIPOLKU BLOGIT.FIINSTAGRAM FACEBOOK
Snapchat: jenskysii

Houseof

House of Brandonilla keskiviikkoon saakka mahdollisuus saada -20% lisää pois aletuotteiden hinnasta koodilla AGSLS :)