hyvinvointi · Pohdintaa · Yleinen

Hymyn paluu

37208279_10157634250200550_6030378901014839296_o

Siinä missä viime vuosi tuntui jonkinlaiselta tragikoomiselta live-lähetykseltä Danten helvetin eri tasoista, tämä vuosi on tasaisuudellaan ja positiivisuudellaan yllättänyt. Nyt tasapainoisessa mielentilassa olevana voi ajatella, että en siltikään vaihtaisi päivääkään. Toki tietyt asiat olisi voinut jäädä tapahtumatta ja sydäntä vihlaisee aina hetkittäin isot menetykset, mutta niidenkin kanssa oppii elämään. Ja jos jotain elämänpolun kuopista oppii niin sen, että raskaskin mäki loppuu joskus. Joskus se vielä helpottaa.

Tiedän kokemuksesta, että silloin kun itse tekee mieli vaan maata, syödä, nukkua, maata, unohtaa kaikki ja pysyä piilossa ja nukkua, niin ”kyllä se siitä / paistaa se päivä risukasaankin / joskus se vielä helpottaa” sanat aiheuttavat puhdasta vitutusta. Vaikka niiden tietääkin olevan totta, niin silti ne paremmat päivät vaan tuntuvat olevan aina niin kaukana, että tässä nyt jaksaisi piristyä haman tulevaisuuden vuoksi.

Ja tässä sitä ollaan nyt siellä hamassa tulevaisuudessa, paremmissa päivissä ja aurinkoisessa risukasa-aukossa. Hymy on aito ja mustavalkofiltteriä ei tule juuri koskaan valittua kuviin. Totta kai masennus, etenkin tällaisessa toistuvassa muodossa, on asia, jossa on vaikea mennä julistamaan mitään parantumista kovinkaan lyhyen ajan sisällä. Aikaa on annettava ja annetaankin ja lääkkeitä popsin kiltisti ensi kesään vaikka kuinka pysyisi fiilis hyvänä ja elämä tasaisena. Laskeutuminen alhoon on sen verta hidas prosessi, ettei sieltä pikalinjaa pääse ylös sisukkuudesta huolimatta. Olosta huolimatta olen todennäköisesti vasta nyt saavuttanut sen pisteen, että elpyminen ja parantuminen voi alkaa ja aivokemia, hormonit ynnä muut alkavat löytää normaalin toimintakykynsä.

Jos jotain hyvää vanhenemisessa on, niin se on se, että sitä oppii aikaa olevan. Samalla on hyvinkin tietoinen siitä, että se aika voi loppua koska vain, mutta kiirehtimisen sijaan se tarkoittaakin sitä, että tulee elää tänään niin, että on hyvä olla. Ja jos hyvin käy, niin tämän päivän hyvä olo moninkertaistuu tulevaisuudessa. Pikadieetit ja megarääkit ovat usein hyvinkin tulevaisuussuuntautuneita ajatuksia: kärsin nyt, että joskus minun on taas hyvä olla. Ehkä kannattavampaa olisi nauttia nyt, että myöhemminkin minun on hyvä olla? Eikä tämäkään kehopositiivinen ajattelu tarkoita sitä, että ihannoin lihavuutta ja tavoitteeni on kuluttaa yhteiskunnan verorahoja (joita itsekin kyllä makselen) ylipainoni hoitamiseen vaan ihan puhtaasti sitä, että kilomäärästä huolimatta minulla on oikeus tehdä itselleni hyvää. Laihduttaminen ei ole mikään ainoa tie onneen, vaan hyviä terveysvaikutuksia tulee jo sillä, että stressaan vähemmän, nautin liikunnasta jälleen ja syön säännöllisemmin. Ihminen yleensäkin kohtelee niitä asioita hyvin, joista pitää niin millä tavoin yhden ihmisen kehopositiivisuus voi olla pois joltakulta toiselta?

Mutta oli toisen paino meiltä pois tai ei ollut… Koitetaan jokainen löytää oma hymymme kaikesta huolimatta.

Näihin maailmaa syleilevin sanoin:

Hikikinkku
Facebook | Instagram | Bloglovin | YouTube
Snapchat: jenskysii

 

NAPPAA MIELEISTÄ KESÄLUKEMISTA 0€ – MYÖS ÄÄNIKIRJOJA!

Kesäetuna tarjoamme nyt valitsemasi e-kirjan tai äänikirjan maksutta ja ilman sitoumuksia. Tutustu Elisa Kirjan valikoimaan ja valitse viidestä vaihtoehdosta suosikkisi. Tarjolla on huippukirjoja moneen makuun, mm. jännityksen nälkään dekkarikuningas Jo Nesbon menestystrilleri Isänsä poika, huumorin ystäville Miika Nousiaisen hulvaton Juurihoito ja hyvinvointia kaipaaville Maaret Kallion Lujasti lempeä.

Valitsemasi kirjan luet tai kuuntelet helposti omalla tabletilla tai puhelimella. Tarvitset vain ilmaisen Elisa Kirja -sovelluksen (iOS tai Android) ja maksuttomat tunnukset, jotka teet käden käänteessä ladatessasi lahjakirjasi.

Tutustu valikoimaan ja lataa omasi 0€

Etu hyödynnettävissä su 2.9. asti, yksi etukirja per asiakas. Etu 100% maksuton, ei sido ostamaan tai edellytä peruutuksia.

Pohdintaa · Yleinen

En tiedä luotiinks mua lentämään | Luotiin tai ei, silti hypätään

Tiedättekö sen tunteen, kun haluatte samaan aikaan sekä pysähtyä että mennä?

Jäädä ja vaihtaa maisemaa?

Mennä lenkille ja maata sohvalla?

Tavata ihmisiä ja jumahtaa kotiin?

Vaihtaa alaa ja keskittyä nykyiseen?

En oikein tiedä, missähän ihmeen välissä minusta tuli tällainen tuuliviiri. Muistaakseni joskus ainakin oletin olevani hyvinkin hidasliikkeissäni, paikallaan onnellisesti pysyttelevä ja muutoksia kammoksuva järki-ihminen. Yhtäkkiä huomaan olevani GO WITH THE FLOW-huutoja rääkyvä sydäntään sokeasti seuraava ”haluan vaihtaa työtä, maisemaa, lemmikkejä, sisustusta, hiusväriä ja harrastuksiani vähintään kerran kuukaudessa”-ihminen.

Jos tämä on aikuistumista, niin se ei ole yhtään sitä, mitä oletin sen olevan.

29512316_10157315566270550_860111470589342216_n

Tiedä sitten, onko kyseessä kolmenkympin kriisi, aivokasvain tai oman itseni löytäminen. Ehkä nyt otan takaisin sen rauhallisen ja järkevän nuoruuteni ja alan höyryämään höyryjä, jotka muu ikäpolvi on höyrynnyt 2000-luvulla.

Mutta ehkä kyseessä on myös se, että useampi edeltävä vuosi on ollut muutoksia täynnä. Muuttoja eri paikkakunnille, uusia työpaikkoja, opiskelua, avopuoliso, ex-avopuoliso, lemmikkimäärän kaksinkertaistuminen ja karvanmäärän viisinkertaistuminen, sairaita sukulaisia, paranevia sukulaisia, kuolevia sukulaisia.

Ja nyt… Nyt on ollut todella rauhallista viimeiset neljä kuukautta. Olen nyt ollut yli 10 kuukautta samassa työpaikassa, mikä on oma henkilökohtainen ennätykseni työurallani. Avoimen kautta tekemäni palvelumuotoilun perusopinnotkin alkavat olla loppusuoralla ja kohta en tiedä, mitä tekisin vapaa-ajallani. Jos universumi ei järjestä eteeni muutospommia, niin alanko suunnitella sellaista itse? Millähän sitä seuraavaksi oman elämänsä mylläisi? Seuraava varma muutoskin on edessä vasta uutena vuotena, kun nykyinen työsopimukseni päättyy. Pitääkö tässä nyt olla kahdeksan kuukautta ihan vaan… no… olla?

Tai ehkä vaan myöntäisin itselleni, että käyn ylikierroksilla. Olen suorittanut vuosia, pistänyt introvertin ja muutosvastaisen perusluonteeni sellaisen lingon läpi, ettei mikään ihme, että nyt on vaikea vain olla. Pysähtyä. Elää hetkessä. Jos nyt vain hengittäisin sisään ja ulos, sulattaisin aivoni mindfulnessilla ja antaisin elämän virrata ilman aktiivisia muutosyrityksiä.

Koska ainoa, mikä todella vaatisi muutosta, on minä. Minä ja minun hyvinvointini. Suunnittelen jatkuvasti jonkin ulkoisen asian muuttamista ja muutosta, etten jätä itselleni aikaa vilkaista peiliin ja huomata, että tuolle olis aika otollinen aika tehdä jotain. Antaa peilikuvalle aikaa ja huomiota.

Koputtaa lasiin ja kysyä, onko ketään vielä kotona?

Bodylove · Pohdintaa

Häpeän kanssa salilla

23825198_333321387142178_4710947475756679168_n

Kerroin pari postausta taaksepäin siitä, kuinka syksyllä kuntosalilla oleminen on ahdistanut minua siinä missä kaupassakäyminenkin. Kun olo on ollut ihmisenä epäonnistunut, ruma ja lihava, niin kuntosali on vaan lietsonut tuota ajatusmaailmaa. Olen vertaillut itseäni muihin ja kuvitellut, että muita kiinnostaa meikäläisen katseleminen salilla.

Minua vaan hävetti. Hävetti tehdä yhtään mitään salilla. Hävetti, koska kunto on heikentynyt. Hävetti, koska en ole läheskään yhtä fitfashion mitä joskus olen ollut, hävetti, kun oletin tekeväni kaikki liikkeet päin prinkkalaa.

Oli helpompi olla käymättä salilla kuin käydä siellä. En voinut kuvitellakaan meneväni salille töiden jälkeen kun salilla oli kiireisin aika, illalla en jaksanut ja aamuisin vain harvoin sain itseni ennen töitä liikkeelle. Välillä sain, ja treenistä tuli ihan… Hyvä olo. Mutta treenatessa oli aina paha.

Juttelin asiasta myös psykologini kanssa ja keskustelimme pitkään häpeän tunteesta. Hän ehdotti, että ottaisin häpeän tietoisesti mukaan kuntosalille ja kauppaan. Kuvittelisin häpeän rinnalleni ja tuntisin tuon tunteen läsnäolon vähän kuin ”ulkopuolisena” itsestäni, näkymättömänä kumppanina.

Ihmiselle, jolla oli mielikuvituskaveri Pekka lapsena, tehtävä ei osoittautunut vaikeaksi. Ymmärsin myös, mitä tehtävällä haettiin takaa: kun en koita kätkeä tunnetta, se ei jää kurkkuun puristamaan.

Ja niin minä menin salille seuraavana päivänä häpeäni kanssa. Kuvittelin, kuinka tuo mykkyrässä kulkeva möykky on pukeutunut ylisuuriin vaatteisiin, välttelee katsekontaktia ja haluaa valita mahdollisimman syrjäiset laitteet. Häpeä on tarkoituksella koittanut saada itsestään mahdollisimman mitättömän näköisen, ettei kukaan näkisi häntä.

Kuten ei näekään.

Häpeä on pääni sisällä.

Tuo oli yllättävän iso oivallus. Mielikuvitusleikin kautta sisäistin sen tosiasian, ettei kukaan muu näe häpeääni kuin minä itse. Häpeä on täysin kiinni omassa ajatusmaailmassani, ei ulkomuodossani. Jätin häpeän nurkkaan istumaan ja tein askelkyykkykävelyä, vaikka vieressä bodasi yhteensä 400kg tiukkaa lihasta. Entäs sitten? En minä käännä katseita ja jos käännän, niin ei minun tarvitse hävetä. Olenhan täällä tukemassa omaa hyvinvointiani, voimassa paremmin ja voimautumassa. Ugh.

Häpeän tunne on todellinen ja rajoittava. Maailmasta löytyy myös lukuisia ihmisiä, jotka ruokkivat muiden häpeän tunnetta turhalla vilkuilulla ja naureskelulla. Toisaalta hyvin moni noista vilkuilusta on myös häpeän itsensä luomia ajatuksia, joilla ei todellista tarkoitusperää ole. Suurin osa ihmisistä salilla keskittyy omaan tekemiseensä ja jos näkevätkin siellä itseään huonokuntoisemman ihmisen, niin tuskin ajattelevat häntä sekuntia paria kauempaa. Edes minun häpeäni ei ole muun maailman keskipiste. Hänen ei tule olla minunkaan keskipisteeni.

Häpeän ulkoistamista olen harjoittanut myöhemmin myös kaupassa, töissä kuin kaupungillakin. Ja se on toiminut yllättävän hyvin. Häpeä on vain tunne ja häpeä on näkymätön. Jos esimerkiksi näytän kaupassa surulliselta ja ahdistuneelta, tuskin kukaan katsoo minua häveten. He ennemminkin miettivät, että tuolla ihmisellä ei ole kaikki hyvin. Ehkä he tuntevat jopa myötätuntoa? Kuinka monesta tuntemattomasta ihmisestä itse ajattelet päivän aikana pahaa? Niinpä. Hyvin harvasta. Mitä hävettää sinulla siis olisi?

Seuraa Hikikinkkua
Facebook | Instagram | Bloglovin | YouTube
Snapchat: jenskysi