Yleinen

Naisellinen avautuminen

 

Töiden jälkeen huomasin somen kiehuvan esimerkiksi Pirkko Arstilan kolumnista, jossa hän arvosteli hersyvin sanankääntein kassajonossa näkemänsä nuoren naisen pukeutumista ja ulkonäköä. Onneksi kyseinen kolumni on poistunut eetteristä, mutta toki kuolemattomat lainaukset ovat jääneet elämään. Tässä niistä parhaimpia, joihin on vaan ihan pakko vastata.

”Tuo silorasvainen, raskas vartalomalli vaatisi kepeyttä. Kenties pienikuvioista naiseutta.”

Ruokakaupassa asioidessani harvemmin itse mietin naisellista ulkonäköäni. Tästä syystä eräässä rovaniemeläisessä K-marketissa näkyy turhankin usein edellisen yön nuttura oikealla ohimolla roikkuen raahustava meikitön puoliörkki, joka parhaimmillaan on pukeutunut kauhtuneeseen OnePiece-haalariin, jossa on nyrkin mentävä reikä haaroissa. Tämä siksi, että kyseisen ulkonäön omistava (sinkku)ihminen on hakemassa kaupasta kissanruokaa tai Aino – hurmaava maitosuklaajäätelöä, ei miestä.

”Onneksi hänellä on vielä uuma, sitä pitäisi juhlistaa.”

Mielestäni ruokakaupassa on tärkeämpää juhlistaa lompakon mukana olemista kuin uuman löytymistä. Mutta se on vain minun mielipiteeni.

”Koska sääret ovat arvattavasti tukevat, (kellomekon) helman pitäisi olla sopivan pitkä, mutta nilkat saisivat näkyä.”

Aivan, koska marraskuussa ruokaostoksia tehdessä on tärkeää pitääkin jalkansa lämpimänä. Kellohelma auttaa siinä kieltämättä hyvin.
Pirkkoa uhmaten myönnän käyttäväni jalkojeni ympärysmitasta huolimatta mekkopäivinäni hyvinkin lyhyitä helmoja. Tässä luotan siihen, että jos jotakuta tukevat koparani ahdistavat, hän sulkee joko silmänsä tai suunsa.

”Hameen leyhähdellessä hän näyttäisi hoikkemmalta kuin olisikaan”

Pitää toki paikkansa, mutta en jaksa aina valita vaatteitani sen mukaan, missä BMI:ni näyttäisi mahdollisimman pieneltä. Kyllä se totuus siinä vaiheessa paljastuu, kun mekko riisutaan herrasseurassa.

”Katselin tyttöä ihmetellen, miksi nuori nainen elämänsä heilimöinti-iässä haluaa pukeutua noin rumasti. Kuin julistaisi koko maailmalle, että en välitä – ottakaa tai jättäkää.”

Tähänkin heilimöinti-iässä olevana (sinkku)naisena totean, että jos olen rumasti pukeutuneena ruokakaupassa, niin haluan julistaa koko maailmalle ”Jättäkää (minut rauhaan)”.

Lopuksi kuitenkin haluan pyytää anteeksi kaikilta, joita olen joskus ulkonäölläni järkyttänyt. Tiedän, että pystyn siihen ja jopa ilman minkäänlaista vaivannäköä.

Seuraa Hikikinkkua
Facebook | Instagram | Bloglovin | YouTube
Snapchat: jenskysi

 

Yleinen

#Opoksi2017 – Keväinen rutistus

16790118_1883884901891616_602809521965891584_n

Ei tämä yhtään jälkeenjäänyttä ole kirjoittaa nippanappa syyskuussa kevään opinnoista, mutta ainakin nyt on otettu etäisyyttä ja saatu perspekiiviä koko vuoteen :D Syksyn opintoja kävin läpi TÄÄLLÄ. (Hauska muuten huomata, että viime joulukuussa olin vielä täysin varma siitä, että haluan olla tulevana syksynä joko opo tai ope. Mieli muuttui keväällä).

Kevyesti tappotahtinen vauhtini jatkui huimana kevät lukukaudenkin. Meidän opiskeluvuotemme käynnistyi myös seminaarisumalla ja koko opopoppoo oli kuin nukkuneen rukous viimeistään keskiviikkona. Harjoitteluihin linkittyvät seminaarit olivat samalla myös opiskelujen suola: keskustelut ja käytännön harjoitukset avasivat ajattelua ihan uudella tavalla verrattuna siihen, että istuisin vain kirjastossa rustailemassa esseitä.

17125930_1942892505938653_362577570010497024_n

Suosikkikurssini oli ehdottomasti Pienryhmän ohjaus, jossa (luonnollisesti) vedettiin pienryhmää. Omaa ryhmääni en meinannut löytää mistään, mutta sitten sattuman kautta pääsin kuin pääsinkin vetämään erittäin pientä urasuunnitteluryhmää yhden ohjauksen laitoksen työntekijän kanssa. Ryhmää vetäessäni vahvistui oma ajatukseni siitä, että joskus kun ohjaustyötä teen, niin pyrin pääsemään vetämään pienryhmiä. Oli kyse sitten koulu- tai työmaailmasta.

Pienryhmän ohjaus linkittyi itselläni ohjauksen syventävään harjoitteluun, jonka tein Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksen ura- ja ohjauspalveluissa. Pienryhmän lisäksi pidin joitakin yksilöohjauksia ja olin mukana erilaisissa hankepalavereissa. Ohjauksen perusharjoittelun tein syksyllä peruskoulussa ja syventävän harjoitteluni aikana aloin tosissani harkita työnhakua vähän laajemmalla kentällä. Ehkäpä kouluopous ei ole aina autuaaksi tekevä asia? Ja hanketyö vasta kiinnostavalta kuulostaisikin!

15803821_141760456329237_8508785316700618752_n

Suuritöisten pienryhmä- ja harjoitteluportfolioiden lisäksi kevääseeni mahtui useampi essee, joista pisimmässä hirressä roikkui ”Oppimisen filosofia ja globaali etiikka”. Lopulta iskin itselleni ukaasin, että kirjoitan tuota esseetä vaikka VÄKISIN kaksi sivua päivässä kuuden päivän ajan (minimipituus esseelle oli 12 sivua), jolloin se vaan tulee valmiiksi. Aiheeksi otin parentalismin ja oletin kirjoittavani suurinta shittiä maan päällä. Hämmästyksekseni esseestä pamahti vitonen ja luinkin sen jälkikäteen uudelleen. En itsekään ymmärrä, miten sain niin fiksun kuuloista tekstiä aikaiseksi, kun tekovaiheessa olin suorastaan epätoivoinen :D Harmi, kun tämäkin essee taisi kadota bittiavaruuteen, kun en hoksannut ottaa niitä talteen OneDrivestä.

Opettajan pedagogisista opinnoista keväälle jäi muutama kurssi. Toinen oli asiantuntijuuskurssi (josta tykkäsin valtavasti, luennoitsija oli huikea!) ja toisessa tehtiin kestävään kehitykseen liittyvä ryhmätyö. Ryhmätöissä jatkoin syksyllä opittua orjapiiskurin roolia ja olin todennäköisesti hyvinkin sietämätön ryhmätoveri hetkittäin :D AIKATAULUT TIUKAKSI JA TAVOITTEET KORKEALLE, huusin ruoska kuorassa muille. Ja vaadin olla se, joka lopuksi tarkistaa lähdeluettelot, korjaa mahdolliset kirjoitusvirheet ja yhtenäistää viittauskäytännön. En vaan pystynyt hellittämään, mihin syynä varmastikin oli oma tiukka aikatauluni. Kolmannen vuoden opiskelijalle ei ole niin nöpö nuukaa tuleeko kurssisuoritus huhti- vai lokakuussa. Valmistuvalle opiskelijalle se taas on elämän ja kuoleman kysymys, ainakin hänen omassa, stressaantuneessa mielessään.

Lisäpaineita herätti myös yllättävän hyvä keskiarvoni. Kun keväällä Weboodiin pamahteli pelkkiä vitosia, alkoi omatkin tavoitteet nousta. Muistan, kun sanoin jollekin, että jos saan nyt jostain kurssista nelosen, niin todennäköisesti romahdan ja joudun psykiatriselle. Enkä varmaan hirveästi liioitellutkaan.

18444837_1965482820348713_6971099424579649536_n

Mutta sitten opinnot vaan loppuivat. Yhtäkkiä olin tehnyt kaiken ja muistan, kuinka jäin istumaan kirjaston koneelle ja tuijotin tyhjällä katseella kaukaisuuteen. Opinnot olivat plakkarissa ja keskiarvoksi tuli pyöristettynä 4,8 (asteikolla 1-5). Lukuvuonna 2016-2017 suoritin 115 opintopistettä, joihin mahtui kolme harjoittelua. Vauhti oli kova, muttei mahdoton. Aiempi yliopistotausta ja mahdollisuus upottautua kuplaan Joensuussa auttoivat. Toki kissat olivat luonani keväällä pari kuukautta, mutta muuten sain elää onnellista nipoelämää Gaude-talon ensimmäisessä kerroksessa. Hyvä talo siinäkin mielessä, että alakerrassa oli Pizzeria ja a-oikeudet ja naapurissa saman alan opiskelija, jonka kanssa teimme paljon ryhmätöitä.

Toki kevääseen mahtui myös ikäviä asioita, eikä pienin niistä ollut (ikisinkun mittapuulla) pitkän parisuhteen päättäminen. Mutta päätin, etten murehdi sitä silloin (ain’t nobody got time for a heartbreak) ja aloinkin käsitellä eroa vasta heinäkuussa. Kätevä tämä ihmismieli!

18513604_1316015941839146_6631238739756580864_n

Toki opiskelujen loppusuoralla ja niiden jälkeen alkoi työnhaku, minkä aloitin yhtä radikaalilla tahdilla kun opiskelunikin. Mutta työnhaku onkin sitten ihan oman postauksensa arvoinen juttu.

Joka tapauksessa, yhteenveto:

Aloitin siis Joensuussa ohjausalan maisteriopinnot, mutta lopulta suoritin opinto-ohjaajaan erilliset opinnot ja opettajan pedagogiset opinnot. Minun ei siis tarvinnut tehdä uutta kasvatustieteiden gradua, mikä todennäköisesti olisi venyttänyt valmistumista. Tai en tiedä, olin kyllä uskomattoman tehokas, vaikka itse sanonkin :D Saa nähdä, tulenko koskaan enää olemaan sen luokan multitaskaaja.
Lisäksi yksi tärkeä kannustaja ja vauhdittaja oli meidän opiskeluryhmä. Sekä 2015 että 2016 aloittaneet maisteriopiskelijat, joilla jokaisella tuntui olevan huikea vauhti ja motivaatio päällä. :) Erityisesti hattua nostan heille, joiden onnistui yhdistää menestyksekkäästi opiskelija-, työ- JA perhe-elämä. Olisi ollut minulle tekemätön paikka.

Taustaltani olen kasvatustieteiden maisteri (mediakasvatus) ja minulla oli jonkin verran myös työkokemusta kasvatusalalta (luokan- ja eskariopeilua) mikä helpotti opiskeluakin. Termistö oli tuttua, akateemista tekstiä on tullut tuotettua ennenkin ja työkokemus tuo ”syvyyttä” ajatteluun. Esimerkiksi harjoitteluista tuskin olisin saanut yhtä paljon irti, jos en olisi koskaan millään tasolla ollut opetustyössä ja itse vastuussa määrästä X oppilaita ja mukana mm. oppilashuoltoryhmissä.

Opiskelujen ohessa tutustui väkisinkin uusiin ihmisiin ja sain elämääni monta uutta ystävää, joista osa opiskelee tulevankin lukuvuoden Joensuussa. Tästä syystä koitan järkätä itseni Itä-Suomeen talven aikana ja onneksi se saattaa töiden kautta ollakin mahdollista :D Mutta viimeistään opo-päivillä helmikuussa tavataan!

Ja Joensuu <3 Aivan ihana kaupunki. Mäkiä ei löydy kovinkaan helpolla ja ruutukaavan alueella ei voi eksyä. Ihmiset olivat ystävällisiä, tapahtumia oli runsaasti ja asuntoni vierestä lähti heittämällä Suomen parhaat lenkkimaastot (Mehtimäeltä jonnekin kasvitieteelliselle alueelle minne lie). Kyllä hymy hyytyi Rovaniemellä, kun lenkille lähtiessä on pakko kiivetä joka suuntaan hillittömiä mäkiä ja pehmeäalusteisia polkuja ei ihan vierestä lähdekään. Jostain syystä zombeja on paljon helpompi pakoilla tasamaalla.

Joensuuhun olisin mielelläni jäänytkin, mutta kyllä sitä täällä Lapissakin selviää. Plus onhan Rovaniemeltä nyt huomattavasti helpompi kulkea Sodankylään kuin Joensuusta… Mihinkään. Siis jos jostain on vaikea päästä jonnekin, niin Joensuusta. Julkinen liikenne vihaa Itä-Suomea.

Seuraa Hikikinkkua
Facebook | Instagram | Bloglovin | YouTube
Snapchat: jenskysi

 

 

Yleinen

Selityksen makua

Oikeasti. Mihin päivillä on tapana kadota? Pyhät lupaukset säännöllisestä postauksesta tuntuvat muuttuvan viikko viikolta epäpyhemmiksi. Nyt olen sentään sillä tavoin ryhdistäytynyt, että olen merkinnyt kalenteriini postauspäivät. Kolme postausta viikossa, ei mikään mahdoton tehtävä! Saadaan se kuuluisa #JOKUROTI tähänkin hommaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen ylittänyt itseni tällä viikolla. En ole lähettänyt yhtään sähköpostia ilman liitetiedostoa, olen syönyt vain puoli litraa jäätelöä ja elin neljä päivää ostamassa yhtään MITÄÄN.

Oli muuten hivenen järkyttävää huomata, kuinka omituiselta tuntui olla menemättä kauppaan monena päivänä. Kuinka oudolta myös tuntui käydä kaupassa ja pysytellä tiukasti neljän kohdan ostoslistassani. Ehkä perus ruokakauppashoppailuunkin voi jäädä jollain tavalla koukkuun? On niin helppoa käydä ostamassa aina jotain kivaa ja seurata mielihaluja sokeana, kuin oikeasti keskittyä siihen, että syö ensin olemassa olevat ruuat pois ja ostaa kaupasta vain sen, mitä ihan oikeasti tarvitsee. Taputan silti itseäni selkään. Kuluva kuukausi ei ole ollut minkään ultimaattinen supersäästökuukausi, mutta kyllä tässä pikkuhiljaa on saatu omaa rahankäyttöä vähän suitsittua. Ehdottomasti isoin kiitos kuuluu sille, että olen pyrkinyt aina nostamaan rahaa ja jätän rakkaan pankkikorttini aina niiksi päiviksi kotiin, kun en #ihanoikeasti ole menossa ostamaan mitään yleishyödyllistä tai käymään Prismassa kahdeksan jälkeen illalla hamstaamassa -30% -tuotteita.

Ylitystä on tapahtunut siinäkin, että olen päässyt jo jonkinlaisen salitreenin makuun. Vähän on kyllä edelleen laiskuutta ilmassa (nim. joka päivä autolla töihin. 2km kun on ihan mahdoton matka kävellä voi jeesus) mutta pikkuhiljaa. Viime postauksessa jo puhuin vähän stressistä ja väsymyksestä ja senkin vuoksi en nyt ala vaatia itseltäni mitään älyttömiä urheilusuorituksia. Mutta sitä työmatkaliikuntaa aion kyllä vaatia. Kohta on kaamos ja silloin ei tee mieli kävellä töihin, nyt vielä viitsisi.

Valitsin itselleni viisijakoisen saliohjelman, koska siinä yksittäisen salikerran pituudeksi tulee maksimissaan 45minuuttia. Tämä sopii minulle, koska herään joskus sen verta aikaisin, että voin mennä salille jo ennen töitä kuuden maissa. En kuitenkaan pyri mahduttamaan jokaista viittä sali kertaa samaan viikkoon, vaan jos osa treeneistä venyy seuraavan viikon puolelle niin venyy. Esimerkiksi tällä viikolla olen käynyt salilla kolmesti, eli kaksi treeniä jää ensi viikkoon ja sitten vasta kierto alkaa alusta.

Vetämättömyys voi mennä pitkittyneen stressin piikkiin ja täytyy muistaa myös taipumukseni alavireisyyteen, jota ilman olen pärjäillyt hienosti jo  kolmisen vuotta. Isot elämänmuutokset ovat omiaan laukaisemaan tuonkin taipumuksen, mutta onneksi työterveyslääkärini vaikutti aivan mahtavalta tapaukselta ja hänen kanssa yhdessä mietitään, miten parhaiten ennaltaehkäistäisiin syksyn ja pimeyden vaikutusta minuun. Kun nyt kesä on vedetty jo aika väsyneenä niin kaamosmasennustaipumus ei lupaile hyvää JOS siihen ei varaudu.

Kilpirauhastuloksetkin sain taas ja olisipa vaan kiva päästä hieromaan näitä sen Joensuun YTHS:n lääkärin naamaan. Mutta niistä lisää ensi kerralla, ettei tästä ihan hehtaarisepustusta tule.

Vaan nyt: ruokaa naamaan, pieni lepo ja lenkille.

Seuraa Hikikinkkua
Facebook | Instagram | Bloglovin | YouTube
Snapchat: jenskysi

1140_ucta_pudding_aug17_ftuk

Vielä tänään! Kaikki Fitnesstukussa myytävät proteiinivanukkaan -25% Maun puolesta Ehrmann on +++!