Yleinen

laihduttamattomuuden vaikeus

blogi1.pngTämä juttuhan on julkaistu jo pari helmikuussa Idealistassa, mutta en ole tainnut sitä tänne blogin puolelle linkatakkaan! :)

Tänään vietetään jälleen joka vuotista älä laihduta -päivää, jona tänä vuonna päätin aloittaa sokerilakon. Syynä tosin ei ole laihtuminen, vaan ne kuuluisat elämäntavat ja vanhat tutut pahaan stressiin liittyvät oireiluni, joiden aikana mikään perinteinen ”kaikkea kohtuudella” ei vain onnistu. Kohtuutta kun ei ole. On vain valtava henkinen energiavaje.

Odotan innolla sitä aikaa, kun perusterveet elämäntavat eivät vaadi mahdottomilta tuntuvia ponnistelua. Kun energiaa riittää töiden lisäksi johonkin muuhunkin. Kun kaikki perustoimet kokkaamisesta työmatkakävelyyn eivät tunnu saavutuksilta. Jenny Lehtisen lanseeraama ”Lopeta laihdutus – aloita elämä” -slogan kuulostaa kyllä hyvältä, mutta sitä en tiedä kumpi on helpompaa: laihduttamisen lopettaminen vai elämän aloittaminen?

Ehkä tässäkin huomaa, kuinka pitkässä kuusessa pysyvät muutokset ovat, etenkin jos niille ei salli niiden ansaitsemaa aikaa. Sitten täytyy miettiä, että mistähän sellaisesta luopuisi, että aikaa jäisi enemmän?

No, mutta. Koska punaista lankaa ei löydy, niin katkaistaan se! Eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Ei se, kuinka monta kertaa löydät itsesi vihaamasta itseäsi vaan se, kuinka monta kertaa löydät jälleen sen hymyilevän peilikuvasi. Oli se syypää hymyyn mikä tahansa.

Suosittelen muuten Mielenterveystalon ”Irti ahminnasta”-omahoitoa JOS olet aikuinen ja tuntuu, että tällainen pohdinta voisi olla paikallaan. Omahoito on aina omahoito ja harvoin yksinään riittävä, mutta hyvä alkuponnistus tai lisäapu aiheen kanssa kamppaileville. Ohjelma sisältää lyhyitä videoita, tietoja ja harjoituksia eri teemojen ympärillä.

Seuraa Hikikinkkua
Facebook | Instagram | Bloglovin | YouTube
Snapchat: jenskysii

Pohdintaa · Yleinen

En tiedä luotiinks mua lentämään | Luotiin tai ei, silti hypätään

Tiedättekö sen tunteen, kun haluatte samaan aikaan sekä pysähtyä että mennä?

Jäädä ja vaihtaa maisemaa?

Mennä lenkille ja maata sohvalla?

Tavata ihmisiä ja jumahtaa kotiin?

Vaihtaa alaa ja keskittyä nykyiseen?

En oikein tiedä, missähän ihmeen välissä minusta tuli tällainen tuuliviiri. Muistaakseni joskus ainakin oletin olevani hyvinkin hidasliikkeissäni, paikallaan onnellisesti pysyttelevä ja muutoksia kammoksuva järki-ihminen. Yhtäkkiä huomaan olevani GO WITH THE FLOW-huutoja rääkyvä sydäntään sokeasti seuraava ”haluan vaihtaa työtä, maisemaa, lemmikkejä, sisustusta, hiusväriä ja harrastuksiani vähintään kerran kuukaudessa”-ihminen.

Jos tämä on aikuistumista, niin se ei ole yhtään sitä, mitä oletin sen olevan.

29512316_10157315566270550_860111470589342216_n

Tiedä sitten, onko kyseessä kolmenkympin kriisi, aivokasvain tai oman itseni löytäminen. Ehkä nyt otan takaisin sen rauhallisen ja järkevän nuoruuteni ja alan höyryämään höyryjä, jotka muu ikäpolvi on höyrynnyt 2000-luvulla.

Mutta ehkä kyseessä on myös se, että useampi edeltävä vuosi on ollut muutoksia täynnä. Muuttoja eri paikkakunnille, uusia työpaikkoja, opiskelua, avopuoliso, ex-avopuoliso, lemmikkimäärän kaksinkertaistuminen ja karvanmäärän viisinkertaistuminen, sairaita sukulaisia, paranevia sukulaisia, kuolevia sukulaisia.

Ja nyt… Nyt on ollut todella rauhallista viimeiset neljä kuukautta. Olen nyt ollut yli 10 kuukautta samassa työpaikassa, mikä on oma henkilökohtainen ennätykseni työurallani. Avoimen kautta tekemäni palvelumuotoilun perusopinnotkin alkavat olla loppusuoralla ja kohta en tiedä, mitä tekisin vapaa-ajallani. Jos universumi ei järjestä eteeni muutospommia, niin alanko suunnitella sellaista itse? Millähän sitä seuraavaksi oman elämänsä mylläisi? Seuraava varma muutoskin on edessä vasta uutena vuotena, kun nykyinen työsopimukseni päättyy. Pitääkö tässä nyt olla kahdeksan kuukautta ihan vaan… no… olla?

Tai ehkä vaan myöntäisin itselleni, että käyn ylikierroksilla. Olen suorittanut vuosia, pistänyt introvertin ja muutosvastaisen perusluonteeni sellaisen lingon läpi, ettei mikään ihme, että nyt on vaikea vain olla. Pysähtyä. Elää hetkessä. Jos nyt vain hengittäisin sisään ja ulos, sulattaisin aivoni mindfulnessilla ja antaisin elämän virrata ilman aktiivisia muutosyrityksiä.

Koska ainoa, mikä todella vaatisi muutosta, on minä. Minä ja minun hyvinvointini. Suunnittelen jatkuvasti jonkin ulkoisen asian muuttamista ja muutosta, etten jätä itselleni aikaa vilkaista peiliin ja huomata, että tuolle olis aika otollinen aika tehdä jotain. Antaa peilikuvalle aikaa ja huomiota.

Koputtaa lasiin ja kysyä, onko ketään vielä kotona?

Mie · Yleinen

Vuosi 2017 ja kuinka siitä taidettiin selvitä

Jos vuosi alkaa sillä, että aloitetaan keskustelu aiheesta ”Onkohan meillä oikeasti yhteistä tulevaisuutta?” niin kyllähän siitä jo aavistaa, ettei siitä vuodesta ainakaan parempaa tule kuin edellisestä, joka alkoi vesirokolla.

Toivon, että kulminaatiopiste oli jouluaattoaamuna, jolloin kuulin ehkäpä läheisimmän miespuolisen sukulaiseni menehtyneen mutta toki tässä on vielä huominen päivä aikaa. Minimoin mahdollisuudet hirveyksille ja pysyn kotona. Kyllä, olen lukenut, että ihmiselle vaarallisin paikka olla ON kotona (tai sarvikuonojen aitauksessa) mutta silläkin uhalla… En vaan jaksa tehdä mitään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
”Kuvaa mennyttä vuottasi kuvalla”

Vuoden 2017 teemasana voisi olla ”Sinnillä”. Siltä se on tuntunut. Tammikuusta toukokuuhun painoin opiskelujani kasaan hirveällä vauhdilla ja hirveän hyvällä keskiarvolla ja aloin jo maaliskuussa ajatella, että jaksan tätä vain siksi, että olen päättänyt ajatella myöhemmin. Sitten tuli ero, joka ei alkuun tuntunut missään, koska… Noh… Päätin ajatella myöhemmin.

Sen jälkeen muutto Joensuusta Ikaalisiin, jossa maallinen omaisuuteni oli pakattu valmiiksi jätesäkkeihin ja pahvilaatikoihin. Olin vieraana omassa kodissani, kämppikseni entisen elämäni rakkauden kanssa. Hyvissä väleissä, mutta pahasti jumissa. ”Mikäs tässä”, totesin ja päätin ajatella myöhemmin, vaikka aloin jo aavistella, että nyt jos tämä vuosi ei tästä helpotu niin taipumukseni depressiivisyyteen pamahtaa päälle.

Hain töitä. Ajoin kahdessa viikossa kolme tuhatta kilometriä epäergonomisella autolla. En saanut edes kutsua haastatteluun paikkoihin, jonne oletin pääseväni tuosta noin vain, mutta sain töitä. Kolmesti. Onneksi yksi sellaisesta paikasta, jonka halusinkin. ”TÄYSILLÄ!”, karjaisin ja päätin aloittaa työt mahdollisimman pian. Entäs sitten, jos minulla ei ollut vielä asuntoa, ei huonekaluja eikä aavistustakaan, miten saan tavarani Ikaalisista Rovaniemelle? Viikon majailin tutullani, totuttelin uuteen työhöni, sain avaimet kämppääni ja istuin pari viikkoa ilman ainuttakaan huonekalua kissojeni kanssa. Sen jälkeen tulivat pahvilaatikot. Muutaman viikon sisällä siitä huonekalut. Rahaa kokoajan nolla euroa, koska lähes kaikki piti ostaa uusiksi, luotto tapissa, onneksi on äiti.

Kesä meni sumussa ja töissä. Työpaikka osoittautui niin ihanaksi kuin oletinkin, mutta astettain mieli hiipui. Aloin käsitellä eroa, aloin eristäytyä ihmisistä, aloin leikkiä jälleen ruualla. Ymmärsin, että nyt täytyy ennakoida, koska kaamos tulee ja se on Rovaniemen korkeudella vähän eri maata kuin Ikaalisissa. Ennakointi oli tarpeen, kun aika pian sitten selvisi, että lähisukulaiseni oli sairastunut. Hyvä ennuste, ikävä sairaus.

Tein liikaa töitä, leikin ruualla. Syömishäiriö puski päälle, itseinho siinä mukana vahvasti. Kaupassa käyminen alkoi ahdistaa. Kuntosalilla alkoi ahdistaa. Aloin nukkua 10-14 tuntia öisin. Menin nukkumaan usein jo seitsemältä illalla. Syksy pimeni. Ostin kirkasvalolampun. Vedin D-vitamiinia kaksin käsin, sain reseptin.

Sitten toinen lähisukulaiseni alkoi epäillä sairautta, mutta ei halunnut mennä lääkärille. Kannustimme siihen. Hän totesi, että kyllähän sitä varmasti johonkin hoitoon pääsisi jos jokin sairaus olisikin. Minä tyypillisen tapaani totesin, että ”no, ainakin saattohoitoon”. Joitain viikkoja eteenpäin, ja saattohoitoon hän päätyikin. Koin itseni hyväksi ihmiseksi kannustavien sanojeni vuoksi. Lakkasin nukkumasta. Menin nukkumaan yhä aikaisin, heräilin jatkuvasti ja heräsin myös aikaisin. Marras-joulukuussa ei ollut montakaan päivää, että olisin nukkunut yli kolmeen aamuyöstä.

Tein liikaa töitä, aloin vetäytyä ihmisistä. En jaksanut ihmisiä. Töissä juuri ja juuri, mutta ärsytyskynnys oli hyvin matala. Hymy erittäin epäaito. Olin tylympi, ikävämpi ihminen, kaikin puolin epäonnistunut. Kaikessa. Etenkin oman pääni sisällä ja peilissä. Kaupassa käymisestä alkoi tulla mahdoton tehtävä. Lopulta yksi iltapäivä töiden jälkeen kiersin pientä kauppaa puolituntia, jäin tuijottamaan jotain salsapurkkia ja olin varma, että kuolen siihen paikkaan. Jotenkin sain sen pakokauhun aisoihin, pääsin autolleni ja jonkin ajan päästä ajoin kotiinkin.

Ja seuraavana päivänä töihin. Sinnillä. Lääkäri suositteli sairaslomaa. En suostunut. Lopulta lääkärikin suositteli, että pidän arkirytmistä kiinni. Tiesin itsekin, että loppupeleissä arki, rutiinit ja aika auttavat etenkin kun työ on mieluista.

Sinnillä olen nyt tässä. Pyhitän tämän 10 päivän joululoman levolle. Ja tiedän, että kymmenen päivää on liian vähän, mutta se on hyvä alku. Kahtena ensimmäisenä päivänä nukuin 16 tuntia kumpanakin. Nyt jo vetelen normaaleja yöunia ja toivon, että ne jatkuvat kun työt alkavat.

Vaikka lähisukulaisen kuolema tuntuu pahalta, niin tavallaan se myös helpotti. Ei tarvitse enää odottaa ja miettiä, ehtiikö enää käydä tapaamassa vaiko ei. Ja kuolema oli itsessään ”hyvä” ja niin nopea, ettei pahaa vaihetta kestänyt kauaa. Ei tarvinnut viikko-, kuukausi- tai saatika vuositolkulla maata sairaalassa.

Ja samalla kuolema ja vakavat sairaudet auttavat laittamaan omaa elämää perspektiiviin. Minullahan on tällä hetkellä kaikki ihan hyvin, vaikka olenkin väsynyt. Ja masentunut.

Katson tulevaa vuotta optimisesti. Ja tätäkin vuotta tulen joskus katsomaan hyvinkin rakastavin silmin, vaikka nyt lähinnä toivon, että se olisi jo ohitse. Ja kohtahan se on. Vuorokausi ja alkaa uusi vuosi ja silloin jaksan taas hieman paremmin.

Koska minullahan on kaikki oikein hyvin juuri nyt. Parantamisen varaa toki on runsaasti mutta niin on sinniäkin.

Seuraa Hikikinkkua
Facebook | Instagram | Bloglovin | YouTube
Snapchat: jenskysi