Bodylove · Pohdintaa

Häpeän kanssa salilla

23825198_333321387142178_4710947475756679168_n

Kerroin pari postausta taaksepäin siitä, kuinka syksyllä kuntosalilla oleminen on ahdistanut minua siinä missä kaupassakäyminenkin. Kun olo on ollut ihmisenä epäonnistunut, ruma ja lihava, niin kuntosali on vaan lietsonut tuota ajatusmaailmaa. Olen vertaillut itseäni muihin ja kuvitellut, että muita kiinnostaa meikäläisen katseleminen salilla.

Minua vaan hävetti. Hävetti tehdä yhtään mitään salilla. Hävetti, koska kunto on heikentynyt. Hävetti, koska en ole läheskään yhtä fitfashion mitä joskus olen ollut, hävetti, kun oletin tekeväni kaikki liikkeet päin prinkkalaa.

Oli helpompi olla käymättä salilla kuin käydä siellä. En voinut kuvitellakaan meneväni salille töiden jälkeen kun salilla oli kiireisin aika, illalla en jaksanut ja aamuisin vain harvoin sain itseni ennen töitä liikkeelle. Välillä sain, ja treenistä tuli ihan… Hyvä olo. Mutta treenatessa oli aina paha.

Juttelin asiasta myös psykologini kanssa ja keskustelimme pitkään häpeän tunteesta. Hän ehdotti, että ottaisin häpeän tietoisesti mukaan kuntosalille ja kauppaan. Kuvittelisin häpeän rinnalleni ja tuntisin tuon tunteen läsnäolon vähän kuin ”ulkopuolisena” itsestäni, näkymättömänä kumppanina.

Ihmiselle, jolla oli mielikuvituskaveri Pekka lapsena, tehtävä ei osoittautunut vaikeaksi. Ymmärsin myös, mitä tehtävällä haettiin takaa: kun en koita kätkeä tunnetta, se ei jää kurkkuun puristamaan.

Ja niin minä menin salille seuraavana päivänä häpeäni kanssa. Kuvittelin, kuinka tuo mykkyrässä kulkeva möykky on pukeutunut ylisuuriin vaatteisiin, välttelee katsekontaktia ja haluaa valita mahdollisimman syrjäiset laitteet. Häpeä on tarkoituksella koittanut saada itsestään mahdollisimman mitättömän näköisen, ettei kukaan näkisi häntä.

Kuten ei näekään.

Häpeä on pääni sisällä.

Tuo oli yllättävän iso oivallus. Mielikuvitusleikin kautta sisäistin sen tosiasian, ettei kukaan muu näe häpeääni kuin minä itse. Häpeä on täysin kiinni omassa ajatusmaailmassani, ei ulkomuodossani. Jätin häpeän nurkkaan istumaan ja tein askelkyykkykävelyä, vaikka vieressä bodasi yhteensä 400kg tiukkaa lihasta. Entäs sitten? En minä käännä katseita ja jos käännän, niin ei minun tarvitse hävetä. Olenhan täällä tukemassa omaa hyvinvointiani, voimassa paremmin ja voimautumassa. Ugh.

Häpeän tunne on todellinen ja rajoittava. Maailmasta löytyy myös lukuisia ihmisiä, jotka ruokkivat muiden häpeän tunnetta turhalla vilkuilulla ja naureskelulla. Toisaalta hyvin moni noista vilkuilusta on myös häpeän itsensä luomia ajatuksia, joilla ei todellista tarkoitusperää ole. Suurin osa ihmisistä salilla keskittyy omaan tekemiseensä ja jos näkevätkin siellä itseään huonokuntoisemman ihmisen, niin tuskin ajattelevat häntä sekuntia paria kauempaa. Edes minun häpeäni ei ole muun maailman keskipiste. Hänen ei tule olla minunkaan keskipisteeni.

Häpeän ulkoistamista olen harjoittanut myöhemmin myös kaupassa, töissä kuin kaupungillakin. Ja se on toiminut yllättävän hyvin. Häpeä on vain tunne ja häpeä on näkymätön. Jos esimerkiksi näytän kaupassa surulliselta ja ahdistuneelta, tuskin kukaan katsoo minua häveten. He ennemminkin miettivät, että tuolla ihmisellä ei ole kaikki hyvin. Ehkä he tuntevat jopa myötätuntoa? Kuinka monesta tuntemattomasta ihmisestä itse ajattelet päivän aikana pahaa? Niinpä. Hyvin harvasta. Mitä hävettää sinulla siis olisi?

Seuraa Hikikinkkua
Facebook | Instagram | Bloglovin | YouTube
Snapchat: jenskysi
hyvinvointi

Vuosi 2018 ja miten siitä selvitään

Ihan alkuun: iso kiitos ihanista kommenteistanne edelliseen postaukseen <3 Ne piristivät ihan valtavasti ja antoivat voimaa. Vastaan jokaiselle vielä henkilökohtaisesti, mutta haluan kollektiivisesti kiittää jokaista kommentin täällä tai muualla somessa jättäneelle sekä myös kaikille, jotka on hengessä mukana. Tämä on yksi syy siihen, miksi bloggaamisen lopettaminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Tämä antaa huomattavasti enemmän kuin ottaa :)

Mutta… Uusi vuosi ja tyypilliset uudet kujeet.

Lupauksia ja tavoitteita

bty

Kyllähän mennytkin vuosi oli itsekäs mutta ajattelin jatkaa samaa linjaa tänäkin vuonna ja laitan itseni etusijalle. Oma, kokonaisvaltainen hyvinvointi. Lapsettomana sinkkuna olen onnellisessa asemassa, kun voin huolettaa pitää itseni ykkösenä ilman sen suurempia tunnontuskia.

Lupaan tavoitella vain niitä asioita, joita todella haluan.

Haen vain sellaisia töitä, joita todella haluan. Tapailen vain ihmisiä, joita haluan. Elämä on liian lyhyt ”Nojoo”-fiiliksiin sellaisissa asioissa, joihin voi itse vaikuttaa. Totta kai omassa työssä on pakko joskus tehdä asioita, mitkä ovat nojoo, mutta se kuuluu elämään. Jos työ kokonaisuudessaan olisi ”nojoo”, niin enhän mie nyt herttinen sentään sellaseen rupea. Sama pätee ihmissuhteisiinkin. Haluan, että elämäni on sellaisenaan niin mukavaa, etten kaipaa siihen nojoo-miestä. Miehenkin tulee olla JOO ja minun tuleee olla hänelle JOO.

Lupaan elää siistimmin

26197002_10157027142730550_615088192_n

Tämä on kieltämättä hieman noloa nippanappa kolmikymppiseltä, mutta mie en ole mikään järjestyksen ihminen :D Ja olen kyllästynyt siihen, että siivouspäivinä joudun käyttämään siihen koko päivän jo siksi, että vaatekaappini sijaitsee lattiatasolla ja ruokapöytä sohvalla. Kissojen kanssa muutoinkin joudun imuroimaan monta kertaa viikossa ja sen hoitaminen helpottuu kummasti, jos vaan yksinkertaisesti opettelen pitämään tavarat siellä missä ne kuuluu. Tästä syystä tein itselleni tähän alkuvuoteen vanhan kunnon siivouskalenterin. Uskon, että tähän ”tee vähintään tämä asia tänä päivänä”-ajatukseen rutinoitumalla opetan itseni sellaiseksi… perussiistiksi ihmiseksi.

Tavoitteenani on maidoton ja sokeriton tammikuu

Tammikuun ensimmäinen päivä on edennyt jo iltapäivän puolelle ja vielä olen tässä asiassa onnistunut :D Sokerittomuuden olen kokenut aina itselleni kohtalaisen helpoksi kun sen olen vain päättänyt ja toivon, että maidottomuus opettaa minua välttämään maitotuotteita pitkälti jatkossakin. Lapsena minulla oli maitoallergia ja epäilen, ettei maitotuotteet muutenkaan ole se paras valinta juuri minulle. Rahka, raejuusto ja jäätelö ovat pahimmat heikkouteni, mutta ne kun opin korvaamaan (vegaaniset jäätelöt ovat onneksi todella hyviä!) niin maidon kulutukseni jää korkeintaan kahvimaitoon ja suklaaseen.

Tavoitteenani on kokata enemmän

En pidä kokkaamisesta, mutta en pidä myöskään rahanmenosta, jota kuluu kun turvautuu liikaa valmisruokiin, puolivalmisteisiin ja noutoruokaan. Onneksi tämä ensimmäinen kuukausi osaltaan jo pakottaa kokeilemaan uusia asioita keittiössä ja toivon, että jokin innostus siitä jää.
Pakastekasviksista en kyllä luovu. Rajansa kaikella.

Tavoitteenani on voida vuoden päästä paremmin

Piti se sisällään sitten parempaa kuntoa, kevyempää kroppaa tai iloisempaa mieltä. Sitä en osaa sanoa. Tätä tavoitetta ei saavuteta numeroilla vaan suhtautumalla elämään eri tavalla. Odotan innolla, miten tämä tulee tapahtumaan, sillä se tulee tapahtumaan.

Toki kuntoilu pysyy mukana elämässäni ja siihen on jo ohjenuora luotuna. Mutta se ansaitsee oman postauksensa.

Onko sinulla tavoitteita ensi vuodelle? :)

Seuraa Hikikinkkua
Facebook | Instagram | Bloglovin | YouTube
Snapchat: jenskysi

 

Mie · Yleinen

Vuosi 2017 ja kuinka siitä taidettiin selvitä

Jos vuosi alkaa sillä, että aloitetaan keskustelu aiheesta ”Onkohan meillä oikeasti yhteistä tulevaisuutta?” niin kyllähän siitä jo aavistaa, ettei siitä vuodesta ainakaan parempaa tule kuin edellisestä, joka alkoi vesirokolla.

Toivon, että kulminaatiopiste oli jouluaattoaamuna, jolloin kuulin ehkäpä läheisimmän miespuolisen sukulaiseni menehtyneen mutta toki tässä on vielä huominen päivä aikaa. Minimoin mahdollisuudet hirveyksille ja pysyn kotona. Kyllä, olen lukenut, että ihmiselle vaarallisin paikka olla ON kotona (tai sarvikuonojen aitauksessa) mutta silläkin uhalla… En vaan jaksa tehdä mitään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
”Kuvaa mennyttä vuottasi kuvalla”

Vuoden 2017 teemasana voisi olla ”Sinnillä”. Siltä se on tuntunut. Tammikuusta toukokuuhun painoin opiskelujani kasaan hirveällä vauhdilla ja hirveän hyvällä keskiarvolla ja aloin jo maaliskuussa ajatella, että jaksan tätä vain siksi, että olen päättänyt ajatella myöhemmin. Sitten tuli ero, joka ei alkuun tuntunut missään, koska… Noh… Päätin ajatella myöhemmin.

Sen jälkeen muutto Joensuusta Ikaalisiin, jossa maallinen omaisuuteni oli pakattu valmiiksi jätesäkkeihin ja pahvilaatikoihin. Olin vieraana omassa kodissani, kämppikseni entisen elämäni rakkauden kanssa. Hyvissä väleissä, mutta pahasti jumissa. ”Mikäs tässä”, totesin ja päätin ajatella myöhemmin, vaikka aloin jo aavistella, että nyt jos tämä vuosi ei tästä helpotu niin taipumukseni depressiivisyyteen pamahtaa päälle.

Hain töitä. Ajoin kahdessa viikossa kolme tuhatta kilometriä epäergonomisella autolla. En saanut edes kutsua haastatteluun paikkoihin, jonne oletin pääseväni tuosta noin vain, mutta sain töitä. Kolmesti. Onneksi yksi sellaisesta paikasta, jonka halusinkin. ”TÄYSILLÄ!”, karjaisin ja päätin aloittaa työt mahdollisimman pian. Entäs sitten, jos minulla ei ollut vielä asuntoa, ei huonekaluja eikä aavistustakaan, miten saan tavarani Ikaalisista Rovaniemelle? Viikon majailin tutullani, totuttelin uuteen työhöni, sain avaimet kämppääni ja istuin pari viikkoa ilman ainuttakaan huonekalua kissojeni kanssa. Sen jälkeen tulivat pahvilaatikot. Muutaman viikon sisällä siitä huonekalut. Rahaa kokoajan nolla euroa, koska lähes kaikki piti ostaa uusiksi, luotto tapissa, onneksi on äiti.

Kesä meni sumussa ja töissä. Työpaikka osoittautui niin ihanaksi kuin oletinkin, mutta astettain mieli hiipui. Aloin käsitellä eroa, aloin eristäytyä ihmisistä, aloin leikkiä jälleen ruualla. Ymmärsin, että nyt täytyy ennakoida, koska kaamos tulee ja se on Rovaniemen korkeudella vähän eri maata kuin Ikaalisissa. Ennakointi oli tarpeen, kun aika pian sitten selvisi, että lähisukulaiseni oli sairastunut. Hyvä ennuste, ikävä sairaus.

Tein liikaa töitä, leikin ruualla. Syömishäiriö puski päälle, itseinho siinä mukana vahvasti. Kaupassa käyminen alkoi ahdistaa. Kuntosalilla alkoi ahdistaa. Aloin nukkua 10-14 tuntia öisin. Menin nukkumaan usein jo seitsemältä illalla. Syksy pimeni. Ostin kirkasvalolampun. Vedin D-vitamiinia kaksin käsin, sain reseptin.

Sitten toinen lähisukulaiseni alkoi epäillä sairautta, mutta ei halunnut mennä lääkärille. Kannustimme siihen. Hän totesi, että kyllähän sitä varmasti johonkin hoitoon pääsisi jos jokin sairaus olisikin. Minä tyypillisen tapaani totesin, että ”no, ainakin saattohoitoon”. Joitain viikkoja eteenpäin, ja saattohoitoon hän päätyikin. Koin itseni hyväksi ihmiseksi kannustavien sanojeni vuoksi. Lakkasin nukkumasta. Menin nukkumaan yhä aikaisin, heräilin jatkuvasti ja heräsin myös aikaisin. Marras-joulukuussa ei ollut montakaan päivää, että olisin nukkunut yli kolmeen aamuyöstä.

Tein liikaa töitä, aloin vetäytyä ihmisistä. En jaksanut ihmisiä. Töissä juuri ja juuri, mutta ärsytyskynnys oli hyvin matala. Hymy erittäin epäaito. Olin tylympi, ikävämpi ihminen, kaikin puolin epäonnistunut. Kaikessa. Etenkin oman pääni sisällä ja peilissä. Kaupassa käymisestä alkoi tulla mahdoton tehtävä. Lopulta yksi iltapäivä töiden jälkeen kiersin pientä kauppaa puolituntia, jäin tuijottamaan jotain salsapurkkia ja olin varma, että kuolen siihen paikkaan. Jotenkin sain sen pakokauhun aisoihin, pääsin autolleni ja jonkin ajan päästä ajoin kotiinkin.

Ja seuraavana päivänä töihin. Sinnillä. Lääkäri suositteli sairaslomaa. En suostunut. Lopulta lääkärikin suositteli, että pidän arkirytmistä kiinni. Tiesin itsekin, että loppupeleissä arki, rutiinit ja aika auttavat etenkin kun työ on mieluista.

Sinnillä olen nyt tässä. Pyhitän tämän 10 päivän joululoman levolle. Ja tiedän, että kymmenen päivää on liian vähän, mutta se on hyvä alku. Kahtena ensimmäisenä päivänä nukuin 16 tuntia kumpanakin. Nyt jo vetelen normaaleja yöunia ja toivon, että ne jatkuvat kun työt alkavat.

Vaikka lähisukulaisen kuolema tuntuu pahalta, niin tavallaan se myös helpotti. Ei tarvitse enää odottaa ja miettiä, ehtiikö enää käydä tapaamassa vaiko ei. Ja kuolema oli itsessään ”hyvä” ja niin nopea, ettei pahaa vaihetta kestänyt kauaa. Ei tarvinnut viikko-, kuukausi- tai saatika vuositolkulla maata sairaalassa.

Ja samalla kuolema ja vakavat sairaudet auttavat laittamaan omaa elämää perspektiiviin. Minullahan on tällä hetkellä kaikki ihan hyvin, vaikka olenkin väsynyt. Ja masentunut.

Katson tulevaa vuotta optimisesti. Ja tätäkin vuotta tulen joskus katsomaan hyvinkin rakastavin silmin, vaikka nyt lähinnä toivon, että se olisi jo ohitse. Ja kohtahan se on. Vuorokausi ja alkaa uusi vuosi ja silloin jaksan taas hieman paremmin.

Koska minullahan on kaikki oikein hyvin juuri nyt. Parantamisen varaa toki on runsaasti mutta niin on sinniäkin.

Seuraa Hikikinkkua
Facebook | Instagram | Bloglovin | YouTube
Snapchat: jenskysi